Okei, okei. Mennäänpä jo itse asiaan eli bändeihin. On kahdenlaisia bändejä: oikeita ja ei-oikeita. Oikeat bändit soittavat keikkoja, tekevät äänitteitä, tihkuvat uhmaa ja seksiä ja niillä on kotisivut. 1993 perustettu Rooster oli tarinamme päähenkilöiden ensimmäinen kunnollinen oikea bändi – Ruotomielen esiaste. Rooster keikkaili, seikkaili, demotteli, sekoili ja lopulta hajosi kun vallankumouksensa oma vauva, Ruotomieli, talloi sen lyttyyn kesällä 1999. Rooster oli neljä vaarallisen tavallista heinäkorvaista tyhjän- ja täydentoimittajaa; minä kitarassa, J-M ”Masa” Kenttälä bassossa, Heikki ”Hexa Drums” Tiri rummuissa ja Tommi “Musti” Mustakangas vokaaleissa. Aloitetaan tarina siitä. Ai Rooster ei kiinnosta? Siirry suoraan Ruotomieleen.

It´s hard to be a saint in the suburbs

Syksy 1993. Olimme tavallisen nukkumalähiön neljä tavallista teinihäviäjää: ulkona kuin vilttikejtu ja uniikkeja kuin keitetyt potut. Päivittäin raahasimme vastuutavieroksuvat olemuksemme samaiselle Kellon koululle, joka oli asiaankuuluvan ankea laitos ja rakennettu nyppimään nuorten ambitioiden jo valmiiksi hauraat siivet. Minä kävin ysiluokkaa, Masa ja Musti seitsemättä. Mutta olitpa ysi tai mölli, lentosi loppui tähän. Oltiin unohduksen mustassa aukossa.

Kotikylä koulun ulkopuolella ei juuri ollut häävimpi: henkinen maaperä oli sekoitus konservatiivista kepulaisuutta ja juurekasta toivottomuutta, jossa oli reilu tujaus luovutusmentailiteettia. Läskiksi lyömisen edellytykset olivat meidän kaikkien käsillä. Koulun ulkopuolisen ajan – jota tottavieköön arvostimme suuresti! – vietimme hakkaamalla soittimiamme, mikä oli melko epätavallista Kiviniemessä, jossa teinit tapasivat pikemminkin hakata toisiaan. Emme ottaneet osaa moiseen. Vielä (saisimme nokkiimme tulevaisuudessa aivan tarpeeksi). Kukin meistä neljästä väänsi omia kömpelöitä musajuttujaan, joita salakuunneltiin autotallitreenikämppien ulkopuolella. Olin tutustunut Masaan vuotta aiemmin: eräänä iltana hän vain ilmestyi kotiovelleni lainatakseen minulta ”jonkun KISS-albumin”. Anteeksi kuinka? Olimme tuskin koskaan puhuneet. Tosin, näin pikkukylissä tutustuttiin: mentiin toisen ovelle ja pyydettiin jotain. Ja koska asia koski KISSiä, en ryhtynyt pojalle hankalaksi. (Siihenkin tulis vielä lukemattomat mahdollisuudet.) Lähetin hänet kotiin Destroyerin kera, koska ”se on kovin ja siinä on ”God Of Thunder”.

Seuraavien viikkojen aikana Masa oli säännöllinen näky ovellamme. Hän lainasi kaikki KISS-levyni yksi kerrallaan. Ystävystyin häneen, hän sekosi ensirakkauteeni. Nyt meillä oli yhteistä muukin kuin kotikatu.

Kaksi vuotta minua nuorempi Masa kiehtoi minua, sillä hän soitti bändissä. Koskettimia. Bändissä? Vau. Mutta …koskettimia? Jos siunaantuu tuo superkosminen ja ääriharvinainen mahdollisuus soittaa bändissä, kuka hullu haluaa soittaa koskettimia? Olinko missannut jotain? Kenties. Mutta pelkästään se, että Masa soitti bändissä, oli jotain todella siistiä. Minä olin vain sekoillut rumpalikaverini Texas-Hexan kanssa kahdestaan hänen autotallissa (meillä ei moista edes ollut) eikä sitä soonista slapstickiä voinut kutsua bändiksi rajuimmissa seksiunissakaan, olikin niin että mekkallamme oli mielestämme 100 kertaa rajumpaa ja punkimpaa (= coolimpaa) kuin muiden kylänpoikien jutut. Mutta bändi se ei ollut. W.A.S.P oli bändi, siinä oli neljä äijää – meitä oli vain kaksi.

Vaikka Masan bändi Objection For Screwing Around With Moles soitti ikäisikseen tyypillisen karvattomia coverversioita varmoista nakeista kuten “Proud Mary” ja “Sweet Child O´Mine”, se oli oikea bändi: se oli jopa soittanut oikean keikan Kellon Nuokkarin limudiscossa. Psykedeelistä! Näin huoneeni ikkunasta autotallin, jossa OFSAWM treenasi ja jonka ulkopuolella olin salakuunnellen seisonut hypnotisoituneena tuosta fantastisesta äänimönjästä, jonka minua pari vuotta nuorempien jannujen vähän sinnepäin viritetyt soittimet vähän sinnepäin soitettuina saivat aikaan. Se oli latteaa mutta maagista. Bändi svengasi kuin seurakuntanuoret eikä musansa tehnyt tälle nuorelle paukapääpunkkarille paljoakaan, mutta silti: soittohommissa Masa oli peninkulmia minua edellä. Se teki selvää kahden vuoden ikäerostamme. Ja fakta että korttelissamme harjoitteli oikea bändi oli mielettömän siistiä. Kotikylän muuten niin elottomilla kaduilla kaikui sähkökitara – vieläpä jokin muukin kuin omani. Onneksi Masa innostuisi pian punkista ja laittaisi vähän tervettä mielenvikaisuutta peliin.

Masan kautta tutustuin OFSAWM:in laulajaan, Mustiin. Tiesin kaveria pidettävän hyvänä laulajana – mitä ikinä se tarkoittikaan. Eihän pojat osanneet laulaa elleivät olleet kuorossa? Ja jos ne olivat kuorossa, oliko olemassa mitään epäilyttävämpää? Mutta oli totta, että Musti osasi laulaa. Musti skeittasi, diggasi räppiä ja fanitti KISSiä (kaikista tärkein pre-punk-juttu), joten elämänarvonsa tuntuivat olevan kohdallaan. Masan lailla Mustikin innostui myöhemmin punkista. Se oli oleellista, hyvin oleellista.

Hexan tunsin jo tarha-ajoilta. Tarhan jälkeen oltiin samassa futisjoukkueessa, KTU:ssa. Hexa oli ihan samanlainen uuno kuin me muutkin, tosin sillä erotuksella, että siinä missä Masa ja Musti olivat anarkistisen leikkisiä easy going -koijareita, Hexa oli pahimmillaa yksi saakelin rubikin kuutio, jota hankaluutensa takia teki välillä mieli paiskoa pitkin seiniä. Hexalla oli kuitenkin oma lyömätön (pun intended) etulyöntiasema: oma rumpusetti autotallissa. Ei helvetti jätkät – ihan oikea rumpusetti! Käytännössä kitti oli kasa latvialaista lastulevyä, joka pian hilseilisi ympäri autotallia, mutta kuitenkin – oikea rumpu-vitun-setti. Ainostaan kaksi muuta tuntemaamme jätkää omistivat rumpusetin, joista vanhempaa eli Japea katsottiin siksikin ylöspäin (Jape oli myös meitä pään pitempi) ja se toinen oli OFSAWM:n rumpali, jota taasen ei pidetty oikein minään.

Päätin hankkia sähkökitaran, hinnalla millä hyvänsä. Onnistuin missiossani vuonna 1991. Hinnaksi osottautui 600 markkaa. Olin säästänyt 10 markan viikkorahaani puoli vuotta. Olin laittanut jokaikisen synttäri- ja joulusetelin talteen. Löysin Oulun Backlinesta käytetyn mustan Yamaha-kitaran. Äitini hulluuttaan osallistui ha(n)kkeeseen sponssaamalla kylkeen 9-wattisen Pignose-vahvistimen, joka kuten kitaranikin, käsitti tasan yhden nappulan: volyymin.

Kytkettyäni kamat toisiinsa, olo oli kuin astronautilla. Jumalauta, se oli NIIN toismaailmallista! Kitara-styrkkari -yhdistelmä oli Pandoran lipas, joka sisälsi aksessin mitä ihanimpiin kauheuksiin. Sen meteli oli mustaa ja valkoista magiaa, sen soittaminen uskomaton uskonnollinen kokemus. Kitara kihisi seksuaalisuutta, vaikkei minulla mistään fallistisuuden käsitteestä mitään käsitystä ollutkaan. Siinä oli myös jotain ehdottoman homoa, sillä se kiinnosti nimenomaan poikia. Kavereita alkoi käydä kylässä ihastelemassa isoa kitaraani, joka kiilsi kuin samurai-miekka. Poikien munan ihailu -juttua. Uskovaiset auktoriteetit, joita meilläpäin riitti, väittivät rockin (ja kaiken muunkin siistin) olevan Saatanan perseestä. Ja sekös vasta oli jees. Jos rock piti ne loitolla minusta, soittaisin rockia loppuelämäni.

Aloitin nollasta, en osannut mitään: en virittää, en vaihtaa kieliä, en ottaa sointua. En tiennyt mikä pentele sointu edes oli. Hyvä on – näillä mennään. Raahasin kamani Tirin autotalliin ja aloimme Hexa kanssa heti perustella enemmän ja enimmäkseen vähemmän-oikeita bändejä. Olipahan jotain tekemistä.

Ensimmäinen bändimme Ruissalo oli täysin soittotaidoton trio, jolla oli kosolti omia biisejä (älä kysy miten se oli mahdollista). Sen jälkeen oli piirun taidokkaampi ramopunkbändi Shock Treatment, joka jotenkin liittyi 77-punkkia, hardcorea ja metallia tykittäneeseen Siitonen-yhtyeeseemme. Molemmat tekivät omia biisejä ja soittivat keikan tai kaksi. Sitten oli puolen minuutin death-crust-biisejä suoltanut Impurity, joka ei soittanut yhtään keikkaa, mutta teki kiihkeän epävireisesti murisevan autotallidemon Sepulcral Voices. Kova demo. Itse monistetun kasetin kanteen päätyi asiaankuluvasti suttuinen valokopio fotosta, jossa basisti-örisijä Allu visitoi sukulaisensa haudalla. Kuvassa Allulla oli yllään punaiset verrarrit. Mutta hei: kuolemaa, hautoja, ristejä, suttua ja örinää. Olennaisuuksia! Yksikään bändeistä ei kestänyt liian kauaa. Pari vuotta meni niiden kanssa – viuh vaan. Yhtäkkiä Hexan kanssa osasimme vähän soittaakin. Itse asiassa, minä olin opetellut kaikki Ace Frehleyn lickit plus Tony Iommilta tärkeimmät.

Roosterin alku

Rooster alkoi vakoilusta. Masa ja Musti olivat salakuunnelleet Tirin autotallin ulkopuolella ja ihmetelleet “mikä oli tuo älytön soundi!?” Soitossani oli nähkääs jotain, mitä candyass-kitaristeilta uupui: säröä. Gainia. Öyverdraivia. Se oli niin raju juttu, että kun OFSAWM jäi “kesälomatauolle”, Masa loikkasi minun ja Hexan leiriin. Meillä oli säröä emmekä me välittäneet mistään mitään, vähiten kesälomatauoista. Me treenasimme koko ajan. Tauotta. Loikallaan Masa osoitti oikeaa attityydiä. Bra! Kesälomataukopojat joutavatkin sellaiselle.

Syksyn tullen Mustikin liittyi meihin rebel-enkeleihin. Ehdimme soittaa tovin triona minun hoitaessa vokaalit. Se ei toiminut. Inhosin laulamista, halusin vain soittaa. Niinpä Masa järjesti Mustin mikinvarteen. Musti kävi yhdet treenit kokeeksi ja homma oli siinä. Poika lauloi pirun hyvin, tosin mikä tahansa oli parannus minuun verrattuna. NYT meillä oli bändi, oikea bändi. Leikit oli leikitty – nyt tulitettaisiin TÄYSILLÄ! Ja niin pääsi meidän taivas ja naapureiden helvetti valloilleen Tirin autotallissa syksyllä 1993.

Mielestäni meidän piti treenata kaikki vapaa-aika. Se sopi kaikille. Ja miksi ei olisi sopinut? Ei meillä ollut muutakaan tekemistä. Oli tyypillinen ysärisyksy, ilma oli lämmintä kultaa. Päivät raahautuivat koulun unisessa piinassa, illat mustuivat öiksi autotallin koleudessa. Olimme kuin rauhanomainen jengi: yhdessä yhtenä rintamana kaiken aikaa. Jos emme olleet soittamassa, olimme skeittaamassa tai tekemässä jotain nuorille pojille ominaisen typerää kuten rakentamassa lumiukkoja ajoteille. Enimmäkseen vain soitimme kaiken vapaa-ajan. Se oli hyvä syy pysyä poissa kotoa. Mieluummin palelin autotallissa työmaavalojen ja haisevien lämpöpuhaltimien taikamaailmassa kuin olin kotona mutsin tahattoman mutta äärimmäisen kuluttavan hulluilun kohteena. Bändi piti elämänkipinää yllä niin kuin ei mikään muu. Tytöistä ei tiedetty, vielä.

Bändi sai nimen Rooster Alice In Chainsin biisistä. Ehdotus oli minun ja ihan paska sellainen. Ensimmäinen monista huonoista ideoistani. Epäonneksi muut pitivät nimestä, joten nimisurkeus jäi. Myöhemmin meiltä kysyttiin ”soittaako Rooster cock rockia?” Minua hävetti. Rooster ei olisi voinut olla kauempana cock rockin pullistelumentaliteetista. (Ylläoleva takahuonekuva bändin ensimmäiseltä keikalta todistaa tämän.) Kullirokkareita? C´mon. Me nauroimme moisille.

Punk pelastaa!

Bändissä oleminen – sen täytyi olla harvojen ja valittujen pyhä oikeus. Homma ehdottomasti edellytti etuoikeutettua ulkopuolisuutta. Ja ongelmia. Etenkin minulla ja Masalla oli niitä kosolti: esikoisuusdet paskoissa oloissa, rikkinäiset kodit, ongelmaiset vanhemmat (minulla niitäkin enää vain yksi). Paljon skeidaa käsiteltäväksi päivittäin. Se yhdisti. Silti, ennen ihan kaikkea meitä yhdisti pakkomielle nimeltä ROCK AND ROLL.

Rock oli Haukiputaaksi nimetyn hoidetun kaatopaikan kaunein kukka. Se teki tunkiolla asumisesta siedettävää. Ja tuon kukan terälehdistä ehdottomasti tärkein ja rakkain oli KISS, jonka ihailu oli äärimmäisen tärkeää. Mutta mitä nyt? Mikä oli tuo meteli, joka rakkaimpamme asemaa sydäntemme lellikkinä? Mikä oli tuo look, tuo soundi, tuo ASENNE? Jostain kaatopaikan uumenista eteemme oli ryöminyt uusi uljas hävyttömyys nimeltään PUNK. Se tuli (ryömien), näki (kahtena) ja voitti (häviämällä). Punk oli uusi maaliman parhaus. Punk räyhäsi taivaallisesti, se räki päällemme filosofisia nerouksia kuten ”I DON´T CARE” ja ”NOW I WANNA SNIFF SOME GLUE” ja “MULLON LIIAN LYHYT SÄNKY”. Punk myös opasti että ”love comes in spurts” – jotain mitä emme ihan vielä tajunneet. Punk oli sähköisku, joka herätti apatian unesta tajuamaan että on tylsää. I´M BORED!

Pitää ymmärtää, että punk tuli ehdottomasti tarpeeseen. Se tekee niin aina. Se resonoi meidän mullistuvien mielten ja ruumiiden kanssa. Se oli yhtä pihalla, yhtä täynnä turhaa energiaa ja yhtä likainen ja räävitön kuin ajatuksemme. Punk oli KISS pirissä.

Suosikkibändimme alkoivat olla väsyneitä. KISSissä ja Sabbathissa laukkais ties mitä porukkaa ja n iiden levyt olivat tasaisen huonoja. Dickinson jätti Maidenin ja Belladonna Anthraxin. Ennen niin tiukka Metallica kiilasi keskelle tietä, turposi ja löystyi veistelemään powerballadeja. Speed ja deathmetal aikuistuivat, vakavoituivat ja hidastuivat. Nuori kloppi ihmetteli mitä helvettiä rockille oikein tapahtuu. Sitten, aivan yhtäkkiä, löytyi NIRVANA ja jotenkin taianomaisella ajoituksella samanaikaisesti PUNK. Ja taivaan jäteastiat aukesivat taas. Mitä olivat kaikki nämä helvetin kovat bändit tarttuvine, lyhyine ja nopeine biiseineen? Olimmeko löytäneet salaisen, muinaisen aarteen? Käteenvedon varmasti olimme! Nirvana potki sisään oven uuteen mätään maailmaan, jossa asui tsiljoona mahtavaa uutta ja vanhaa bändiä. The Ramones (jonka debyyttialbumin kuuleminen ensimmäistä kertaa toi värit maailmaan), Sex Pistols (= The Who+The Stooges) ja The Clash (“Garageland”? JOO! mekin tulimme autotallimaasta!) olivat rakkaimmat, syystä että löytyivät ensimmäisinä. Perässä tulivat ihan yhtä merkittävät ja mullistavat (Cobainin ihailema) Joy Division, Dead Kennedys ja The Misfits sekä uudempi jenkkisukupolvi Bad Religion, Social Distortion ja NOFX etunenässä. Jep, se kaikki oli aika mainstreamia. Mutta jostain on lähdettävä, eikö niin? Kotimaisista RAKASTIN Pelleä, Ratsiaa ja Lamaa (ja rakastan edelleen) ja diggasin superlujaa, mutta ilman sitä erityistä rakkautta, hard-corejuttuja kuten Kaaosta ja Terveitä Käsiä (jolla oli ehkä maailman kaikkeuden paras nimi ja karsimaattisin laulaja ikinä) ja ulkomaisista mm. The Damnedia, Exploitedia ja Oi Polloita. Perusjuttuja. Kaikki tuo kama oli meille uutta ja äärimmäisen relevanttia, vaikka suurin osa bändeistä – jopa soittajista – oli aikaa sitten kuollut & kuopattu.

Toinen tärkeä juttu oli ajankohtainen ”vaihtoehtorock”, joka piti sisällään loput mahtavat bändit kuten mm. CMX, Radiopuhelimet, Circle, Deep Turtle (Porin ja Bad Vugumin jutut ylipäätään), The Pixies, The Lemonheads, Dinosaur Jr., Hüsker Dü, Black Flag (& muut SST:n bändit), Nomeansno, The Descendents/All, The Melvins, L7 ja etenkin Sonic Youth. Ja tietysti se tärkein: Nirvana. Plus satatuhatta muuta mahtavaa bändiä. Radiosta kuunneltiin viikottain Ilmestyskirja ja Räkärodeo, joista opittiin joka viikko uusia huippuyhtyeitä. Kiitin Luojaani niistä ohjelmista ja yhtyeistä. Se kaikki pelasti sen, mitä meissä oli pelastettavissa. Ja mikä parastaa: se kaikki oli HAUSKAA – fun, fun, fun!

Olin jälleen totaalisen addiktoitunut musaan. Se oli ainoa asia elämässä, jossa oli mitään järkeä. Kotona oli helvettiä ja kokoomuslaisen rautakouran rehtoroima koulu luonnollisesti perseestä. Kotikylä Kiviniemi – se vasta imikin pierua. Vihasin pastellinväristä talomerta, vihasin mukahurskasta holhousyhteisöä, vihasin tekopyhää naapurustoa, vihasin selkäänpuukotusmentaliteettia, vihasin sitä ettei kukaan ollut itsensä vaan kaikki tuntuivat näyttelevän samaa roolia, vihasin vaihtoehtojen vähyyttä yhtä lailla kuin niitä vähiä vaihtoehtoja. ”There´s only one flavour”, lauloi TV Smith. Niinpä. Oli vain yksi maku: paskablandis. Vihasin kaikkea enkä kuulunut mihinkään (paitsi bändiin) ja kaikki se sama vihasi minua takaisin. Lätkä ja futiskin alkoivat tympiä, sillä iso osa pelikavereista paljastui edustamaan samaa ihmisroskaa, joka viikonloppuisin veteli kylillä pienempiä ja heikompia turpaan, vaikka oli seassa hyviäkin tyyppejä. Eivätkä he edes olleet pahimmasta päästä. Pahimpia olivat sisäsiittoiset juntit, joista äärilaitaa ja äo-pohjaa edustivat ns. “natsit”. Jumalauta, mitä porukkaa. Natseilta sai takuuvarmasti kyytiä. Moni meistä “pitkätukka- ja keesipäähomoista” ottikin tasaisesti tauluunsa, kunnes jossain vaiheessa jengi molemmin puolin asetelmaa alkoi pakata teräaseita ulkona liikkueassaan. Sehän vasta rauhoittikin mieltäni! Kokoisestani kaverista ei ollut mitään vastusta edes aseettomalle natsille, saati puukkoa pakkaavalle. Ja minä olin pasifisti henkeen ja vereen – en lähtenyt meisseli- ja morahommiin. Onneksi olin nopea juoksemaan, kiitos lätkän ja futiksen. Tietysti kaikki tuo oli pikkukylän pikkupoikien ohimenevää kasvukipuista urpoilua, mutta ei sitä silloin osannut ottaa muuten kuin tosissaan. Onneksi bändin avulla kaikesta skeidasta pääsi pujahtamaan pakoon toiseen maailmaan niin kuin Liisa Ihmemaahan: PUNKIN, BÄNDIEN, MIELIKUVITUKSEN, VAPAUDEN ja RAUHAN & RAKKAUDEN maailmaan. Sinne eivät kusipäät löytäneet.

Rokaten ympäri lääniä

Palataanpa bändiin, eikö niin. Rooster treenasi ahkerasti heti ensimmäisestä syksystään lähtien. Intoa piisasi ja pian oltiinkin ensimmäisellä keikalla Siuruan Työväentalolla (Wikipediasta: Siurua on kylä Pudasjärven luoteiskulmassa, matkaa Pudasjärven keskustaan n.30 kilometriä) marraskuussa 1993. Oikeat bändit soittavat oikeita keikkoja. Olemme oikea bändi!

Masan Kalle-isä lainasi firman pakun, jonka sikaosasto nielaisi pienet kamamme vaivatta. Tärisin jännityksestä koko matkan keskelle ei-mitään. Illan kaksi settiä koostuivat kourallisesta omia tyylillisesti anarkistisia biisejämme sekä nipusta lainoja mm. Nirvanalta, Ramonesilta ja KISSiltä. Olimme taatusti outo näky lavalla. Minulla oli yllä siniset verkkarit ja punainen Zorro-paita ja muutkin olivat viimeisen päälle tyylikkäästi liikkeellä: löytyi bulalakkia (tms.?), polkkatukkaa ja lisää verkka-asua. Silti (tai juuri siksi) Musti pääsi heti maistamaan rokkimaailman maukkaita lieveilmiöitä sotkeutumalla kirjeenvaihtoon 12-vuotiaan iiläisen ”bändäriin” kanssa Nintendo-peleistä. Olihan äijää. Laulaja saa, ainakin kirjettä. Masan Kalle-isä ajoi ammosilmäisen apinalaumamme yöllä takaisin Kiviniemeen. Matkalla saimme kuulla bändin olevan 150 mk pystyssä laulukamojen vuokrasta. Mietin, että oliko tämä nyt rockelämää: bulalakkeja, 12-vuotiaita bändäreitä ja taloudellisia tappioita? Oli se. Mahtavaa!

Rooster aloitti keikkailun mistäpä muualtakaan kuin pohjalta. Kalle-isä buukkaili bändiä syrjäkylien tuulipukujuottoloihin toimien samalla kuskina (olimme vielä kaukana ajokortti-ikästä). Keikkojen suhteen kritiikki oli kroonisesti täysin kalassa: mikä tahansa räkälä, milloin tahansa – meille kelpasi KAIKKI. Haukiputaalla soitimme pizzapubeissa kanta-asiakkaikkaiden kiusaksi kavereiden odotellessa ulkona kiljuineen. Vaikka bändi oli täysin mahdoton musiikillisesti, se oli myös ylpeä siitä: Rooster ei adaptoinut itseään luovutuksenhuuruiseen ympäristöönsä soittamalla yleisölle tuttua listaskeidaa tai ikiruskeita. Paskat. Bändi soitti hirveällä raivolla omia tärkeitä pikkubiisejään ja obskuureja punkcovereita. Menestys oli valtavan huono. ”Paljonko pittää maksaa, että lähette helevettiin” ei ollut harvinainen vastaanotto. Ajattelimme, että tätä siis on keikkailu: kantisten kiusaamista Ostarin Viemärissä. Okei, BRING IT ON! Huomattavasti mukavammat nuokkarit, limudiscot ja rekanlavat tulivat kuvaan vasta myöhemmin. Ne hoiti Kari Kuusisto.

Operoituamme vuoden, aloimme saada enemmän ja parempia (ei rahallisesti ,tosin) keikkoja. Niitä alkoi ilmaantua vähän joka rakoon. Syynä oli Kari Kuusisto; omalaatuinen haukiputaalainen promoottori – legenda jo eläessään. Kari järjesteli omintakeiseen tyyliinsä jatkuvasti kaikennäköisiä bändikatselmuksia ja -kilpailuja, joissa esiintyi lähes poikkeuksetta nuoria (= ilmaisia) bändejä. Kari ei vaikuttanut ymmärtävän musiikista yhtään mitään, joten hänellekin kelpasi kaikki – jopa Rooster. Se oli täydellinen yhtälö: toinen ei älyä vaatia mitään eikä toinen ymmärrä sitä tarjota. ”Ai, teillä on bändi? No, minäpä hankin rekka-autonlavan ja heitän sen Pateniemen pusikkoon, niin meillähän on valtakunnallinen bändikatselmus nimeltään “Valtakunnallinen Bändikatselmus -95”. Tätä rataa. Vuosina 1994-1996 näitä mitä-lie-rokkeja – ”Hamurock”, ”Haukirock” ja ”Ylifiilinkirock” sekä ihmeskaboja kuten rockbändikilpailu ”Rock 1005” [sic] – oli joka satamassa, pizzeriassa, nuokkarilla ja työkkärillä – missä vain oli luvallista järjestää jotain päätöntä. Bändit soittivat limsapalkalla. Siis jos säkä kävi. Yleensä lystistä ei koitunut mitään. Paitsi tietysti lystiä.

Oli toinenkin syy yhtäkkiseen keikkapaljouteen: ns. piis-tai-turpaan –järjestöt kuten ANTIFA, AKL ja Animalia olivat aktiivisia keikkajärjestäjiä 90-luvun alussa. Se oli oikein hyvä juttu, sillä järjestöjen keikat olivat pirun hauskoja. Lupauduimme niihin aina pyydettäessä. Hommat hoituivat pitkälti tuttavapohjalta. Me tunsimme Oulun silloisia anarkomarkoja, vaikka itse emme mitään pulttitakkeja olleetkaan. Todennäköisesti hc-jengi ajatteli meidän olevan populistista lälläripaskaa, koska osasimme virittää kitaramme ja mieluummin uhrasimme tunteja soittamiseen ja musiikin tekemiseen kuin hiusten tupeeraamiseen. Mutta siis, nuo keikat – aina jonkin asian puolesta tai vastaan – järjestettiin poissa baareista, mikä tarkoitti hauskanpitoa ikärajattomasti ja sehän sopi meille mainiosti. Alaikäisenä kapakkakeikalla yleensä löysi itsensä laskemasta kärpäsiä lasinalusen kokoisesta keittiöstä keikkaa venaillen (ei Haukiputaan pubeissa mitään takahuoneita ollut). Baarin puolelle ei ollut asiaa: olisithan voinut vahingossa tulla tarjoilluksi. Hauskempaa oli ulkona pakkasessa poissa henkilökunnan ja asiakkaiden jaloista. Siellähän ne pulttitakkikaverit sitä kiljua imivät.

Järjestökeikat olivat toinen juttu. Ne järjestettiin yksityistilaisuuksina ja kulut katettiin ”vapaaehtoisella pakkomaksulla”. Kortillisia järjestysmiehiä ei tarvittu eikä lillingin kittaamisesta natseiltu – mikä vapaus! Kaikenlaiset omituiset bändit soittivat ja kaikilla oli kivaa  lavasukellella. Jos hyvin sattui, järjestäjät jopa möivät kiljua tai kotiviiniä tai saattoivat tarjota voileipiä. Noilla keikoilla oli myös yleensä hyvännäköisiä vaihtoehtokimuleita, joille olisi mieluusti jutellut, mikäli olisi ollut asiaa tai uskallusta. No, asiaa oppi keksimään ja uskallus löytyi mehutonkan pohjalta. Ja kenkiintuijottelu oli vielä trendikästä: sehän kävi melkein pussailusta.

Vuodet 1994-1996 menivät vilahtaen ohi bändin treenatessa ja keikkaillessa tasaisesti. Soittotaito, sekoilu ja seksuaalinen myllerrys karttui kilpaa teiniparran kanssa (omalla kohdallani parta hävisi kilpailun). Neitsyyksiä menetettiin, uusia ystäviä ja vihamiehiä hankittiin, muihin bändeihin tutustuttiin, biletettiin ja yritettiin olla sekaantumatta kavereiden tyttöihin (ei onnistunut). Kaiken aikaa kitarat surisivat. Fun times.

Vuosi 1996 oli omakohtainen summer of love, hate and kilju -ylilyöntimahtavuuskulminaatio. Tuolloin tajusin kysymyksen piileskelevän pullon pohjalla ja vastauksen ultimaattisen vääristymän löytyvän vastakkaisen sukupuolen edustajan verkkokalvoilta – juurikin tuon kysymysmerkkipullon jälkeen. Tajusin myös että Ainolanpuistossa on mukavaa. Siellä kamubändit, kuten Outdoor Garments, Dead Liver, 0,1 % ja Halibut sekä niiden diggarit (käytännössä yksi ja sama asia) bilettivät viikonloppuisin keskenään. Siellä oli myös tyttöjä: puiston täydeltä liekkitukkaisia bändipaitaisia grungetsubuja. Paskoja mankkoja huutamassa heviä ja hooseetä, sotkettuja kitaroita valumassa valittavaa popmönjää. Voi ei, nyt tuli flashback! Uhhhhhh. Näen… näen… näen… näen multiväritukkaisen Masan sammumassa risti-istuntaan puun juurelle mehukattitonkka tiukasti kädessä. Näen… huojuvan Mustin yrittämässä kaulailla rastapäisen skeittarikimman kanssa hetkeä ennen oksentamista taidemuseon portaille. Näen… näen oudon kaleidoskooppitytön intoilemassa minulle The Curesta ja kaiken siisteydestä. Näen (kenties juuri Mustin) spyttaan astuneet haisevat airwalkkini, näen näkyjä ja terästä ja savua ilmassa. Näen lisää mehutonkkia. Näen…näen… sänkyni vieressä sankon täynnä ruumiintuotteitani. Näen äitini innosta halkeamaisillaan olevan mitä-ihmettä-sitä-on-tehty -ilmeen ja savuavat korvansa.

Demoja, demoja, demoja

Drinking class -baareja, puolityhjiä nuokkareita, suhisevia pusikoita, tuomentuoksuisia puistoja, mustelmikasta lavasukellusta, oksettavaa kiljua, oksentavia bändikavereita ja oikuttelevia vaihtoehtomimmejä – niistä on teinibändin päivät tehty. Hei, kivaa! Entäpä sitten? Luonnollinen seuraava askel oli demon teko. Demohan oli melkein levy, sen myötä bändi oli entistä enemmän oikeasti olemassa. Ja hei: biisejähän tässä tehtiin, tai minä tein – muita se ei niin kiinnostanut. No, Musti kontributoi muutamia tekstinpätkiä ja Masa oli äärimmäisen tärkeä sovittaja ja väliosien korvaamaton mestari. Ja pitihän jonkun hyväksyä huonot ideani, ja Masa oli siinä mestari. Roosterille tekemäni biisit olivat huikeita, nimet ainakin – ja kaikki Masan/bändin hyväksymiä: ”Poppa just loves those rabbits (but)”, ”My baby´s got a brand new nose job!”, “Fuck you”, ”Where did my tongue go?” (joka itse asiassa oli superäänekäs ja -kulmikas TANGO, mistä sanaleikki). Tätä rataa. Ja nämä biisit piti saada demoiksi asti.

1990-luvun alussa, aikaan ennen kotisivuja ja ämpeekolmosia, demokasetti oli bändin tärkein esine. Se oli käyntikortti, mainos, taideteos, kaljaraha ja lottorivi. Se oli tiketti tähtiin, jengi oikeasti OSTI ja KUUNTELI niitä. Demolla oli helvetisti kaikenlaista väliä. 1990-luvun alku oli kuitenkin hankala musiikin tallennukselle. Vanhat kunnon kelanauhurit olivat lentäneet ulos studioista ja tilalle oli tullut kaikkea pseudodigitaalista kuten adat-nauhureita, jotka kirjaimellisesti söivät nauhoja ja vammailivat hyvinä päivinä vain vähän. Niiden äänenlaatu oli skeidaa, mutta ne olivat kelanauhoja huomattavasti halvempia ja helppokäyttöisempiä, joten studiot käyttivät niitä. Demot kuulostivat yleensä aika kauheilta, vaikka hyviäkin tuli vastaan. Paskat soundit pakottivat kuuntelijan keskittymään biiseihin.

Roosterin kaiksi ensimmäistä tehtiin koleassa autotallissa 4-raiturilla suoraan c-kasetille. Ne kuulostavat juuri siltä . Eka demo oli eka sessio meille kaikille, joten nollasta lähteminen kuului läpi. Yksi kerrallaan demojemme taso kuitenkin (öh, leonard) koheni. Biisit paranivat niitä veistellessä ja kunniannälkä kasvoi syödessä (ja juodessa). Bändi soitti ja lauloi tiukemmin. Viimeistään kolmannella demolla meno oli jo kova: supertiukoiksi purkauksiksi sovitetut vauhtibiisit kuulostivat piripäissään tehdyiltä, vaikka oli semitärkeää, että soitto hoidetaan selvin päin. Soiton jälkeen kukin sai sekoilla kuten halusi. Tosin Hexaa sai tässä vahtia, rumpali kun hukkasi rumpujensoiton aakkoset kahden kaljan jälkeen. Alkoholi Hexalta oli ehdottomasti kielletty ennen soittoa. Ja tästähän sai tapella koko ajan. “Hexa! Ensin soitto, sitten sekoilu.” Soiton jälkeen kukin ihan varmasti sekoilikin vapaalla tyylillään. Rytmiryhmä etenkin edusti luovuutta tällä sektorilla: Masa oli enemmän tapahtumasekoilija tyyliin “teen-jotain-päätöntä-ja-juoksen-poliisia-pakoon” kun taas Hexa panosti määrään ja sen kautta hankittuun staattiseen päättömyyteen äksönillä ála “istun-ja-juon-korillisen-sitten-nouse-ja-kaadun-ja-lyön-pääni-oman-sängyn-päätyyn”. Hexa kumosi viinaa kirjaimellisesti ämpäreittäin, kuin kostoksi juopottelunatsien maailmalle, muu bändi siinä mukana. Kaikki se viinamäärä hirvitti minua, joka oksensi sixpäkin jälkeen. Mutta näin hommat rullasivat: soittoa ja ämpäreitä piisasi tasaisesti aina kevääseen 1997 asti. Sitten alkoi ensitakkuilu.

I ain´t heavy but I is basisti

Mitä helkkaria? Kolmen vuoden tauottoman takomisen jälkeen Rooster oli alkanut polkea paikallaan! Näin oli päässyt käymään. Treenitahti hiipui kun keikkoja ei ollut entiseen malliin. Sekä Kuusisto että järjestöt olivat hyytyneet, emmekä tietenkään osanneet myydä itseämme (osasimme vain antaa ilmaiseksi). Hauskuuskin oli alkanut haihtua, sillä soittotaidon myötä musatouhu oli jollain älyvapaalla tasolla vakavoitunut, eikä kaikista bändissä ollut siihen vakavuuteen. Masan kanssa teimme alati kipeämpiä ja vaativampia punkräjähdyksiä Dead Kennedysin ja Nomeansnon hengessä ja ne alkoivat olla paha porkkana soitettavaksi. Lisäksi olimme jo täysikäisyyden molemmin puolin, joten bändi sai Tirin autotallista jo-se-aikuiset-jätkät-piisaa -syyllä kenkää ja oli treenikämpätön. Olin myös varmaan melko hankala bändikaveriksi, joten jumissa oltiin. Tosin, minä en aikonut siellä pysyä. Ennen pitkää olin valmis laittamaan säpinäksi vaikka muilla konstein.

Kiksinikkiksissäni liityin keväällä 1997 basistiksi kiiminkiläiseen Embraze-bändiin, joka operoi perushevin ja Jarvan ajan Sentencedin välimaastossa nauttien kiihkeää alueellista sukseeta. Pyysivät tuuraamaan pari keikkaa kitaristina, mutta syystä ynnä toisesta sain pestin basistina. Samapa tuo. Silloisella ihmissuhteella oli osuutta asiaan. Niin, minusta oli tullut ihmissuhteileva. Kotioloni ollen yhä helvetilliset, olin alkanut etsiä sänkyjen kautta sijaismajoitusta sekä domestista selkeyttä. Päiväkotimeininkiä. Hyväksyin vain kauniita hoitajia, joille osoitin kiitollisuuttani uskollisuudella ja keveillä sitoutumisilla. Embrazen auttaminen oli yksi tällainen. Olihan se samalla mahdollisuus päästä käsiksi soittotoimintaan oman bändin polkiessa paikallaan. Plus: kiiminkiläiset oikeasti tarvitsivat jeesiä kadotettuaan rytmiryhmänsä breikkaamisen hetkellä.

1997 rock eli omituista hybridiaikaa. Touhusta oli puhtaus pois, kaikki piti miksata johonkin – jos ei muuhun niin blandikseen. Etenkin rakas grunge vesittyi raa´asti. Cobain oli kuollut ja paskabändien kuten Bush, Stiltskin, Live, Stone Temple Pilots jne. esiinmarssin myötä koko ”alternative”-skene alkoi haista. Yhtä lailla hevi- ja hardrockbändit olivat sekaisin ja tekivät ihmeellisiä pseudo-grungelevyjä (KISSin Carnival Of Souls – c´mon and hate it) tai polkivat uransa suossa Maidenin tapaan. Punk oli uhattu myös. Pelkästään puistattavan ysäriskeitti- ja snoukkabuumin myötä meinstriimattu se oli ohennettu (taas), tällä kertaa joukoksi NO-alkuisia ruikuttajia: No fun at all (sanopa muuta) ja No use for a name (ei muuten tarvetta itse bändillekään). Niinpä yhtäkkiä, ja täysin ymmärrettävästi, puhdas, artyilematon ja konstailematon old school kasariheavy koki vahvan ja ehkä ansaitunkin ysärirenessanssin. Kaikessa korniudessaankin se oli mitä oli, mutta se oli sitä häpeilemättä ja aidosti – asenne, joka uppoaa aina. Nyt jos koskaan aitoudelle oli tilaus. Ja Embraze tupsahti sopivasti tähän. Tosin, on myönnettävä että kaikki ei ollut pelkkää hyvää ajoitusta: bändi oli oikeasti hyvä, ahkera ja sitä fronttasi karismaattinen, makeaääninen hevilaulaja.

Hain soittoäksöniä. No, äksöniä se on kimman hevibändinkin jeesaaminen. Work is work. Lähtökohta oli mielenkiintoinen, sillä tuurauskeikat olivat Rock SM –kisan karsinta ja siihen preppaava klubikeikka. Vaasan SM-karsinnasta tuli voitto, joten pesti jatkui Tampereelle finaaliin, josta tuli kakkossija. Se taas toi ihaastatteluja ja muuta eksposuuria: pääsin telkkariinkin. Ei huonompi startti. Pian alkoikin liikkua juttuja levytyssopimuksesta – eikä ihme, sillä bändi oli kovassa iskussa ja se oli tehnyt hyviä biisejä, joista oli tehty hyviä demoja, jotka olivat käyneet hyvin kaupaksi. Toisin kuin Roosterin tekeleet. Embrazen kertoimet seuraavaksi paikalliseksi breikkaajaksi olivat huonot. Minäkin veikkasin sen puolesta.

Levytysdiili irtosi pian Rock SM:n jälkeen ja tuuraus muuttui vakipestiksi – levynteko odotti ja eihän bändi voinut käydä studioon ilman basistia. Itse asiassa, olisi se voinut: moni jannu olisi tuolloin vaihtanut paikkaa kanssani ja maksanut vielä välejä päälle. (Tarjous, johon olisi pitänyt tarttua tuolloin ja antaa pesti jollekin toiselle. Tyhmä Aslak.) Embraze teki onnistuneen debyyttilevyn, joka otettiin hyvin vastaan. Embraze teki keikkoja, jotka otettiin kaksijakoisesti vastaan: pohjoinen rakasti bändiä, etelä ei. Oulussa bändi oli rockaatelia ja Wanhan Wernerin – Oulun silloisen hevimekan – kunkkuja, joilla piisasi selkäänläpsijöitä ja tyttöystäviksi pyrkiviä. Helsingissä bändi kiinnosti harvoja. Olisi pitänyt kiertää etelää kiivaammin.

Roolini bändissä oli pieni: soitin bassoa – that´s it. Ja sitäkin soitin niin kuin kitaristi. Helvetti, kitaristihan minä olin. Keikoilla pukeuduin mekkoon, koska hei! – jonkun vaan nyt täytyi pukeutua mekkoon. Tietysti se vitutti muita (kuten oli tarkoituskin), mutta en voinut olla taistelematta ahdistavaa heavymetal-konservatiivisuutta vastaan. ILMAISUNVAPAUS, perkele. Inputtini bändille oli yksi biisi, jonka se levytti. Lähdin kävelemään kesken toisen levyn äänitysten loppuvuodesta 1998, jolloin kokoonpanon alamäki oli jo alkanut. Homma oli kukkinut nopeasti, minkä jälkeen se oli alkanut mädäntyä vielä nopeammin. Ilmapiiri oli ollut kroonisestu huono sekä studiossa että treeniksellä. Musiikki, joka alun alkaenkaan ei ollut minun kuppi riisiä, ei tapahtunut entiseen malliin. Toisaalta,  koko trippini ajan koin olevani vain tuuraaja, joten en välittänyt oliko juttu täysin minun. Work is work. Ihmissuhde, jonka takia päädyin hommaan, päättyi itse. Vähät ansaitut rahat katosivat matkalla bändille. Taustavoimat, onnetar mukaan lukien, feidasivat. Ja lopulta kun kun kitaristista päätettiin tehdä syypää kaikkeen (mitä hän ei ollut), tajusin järjen lopullisesti kadonneen hommasta. Lähdin bändistä, joka ei minua tarvinut tai kaivannut. Näin oli kaikille parempi. He saivatkin korvaajan nopeasti. Uusi basisti tuli bändiin samaa lakanaista reittiä kuin minäkin. Sattumaako, kirjoittaisi Östermannin Nalle.

Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Tuuraussekoilu heavymetelin parissa kirkasti asioita. Sain omat jutut taas toimimaan. Olin hyvillä mielin, olin oppinut paljon lyhyessä ajassa. Ja olihan jutussa omat hienot ja hauskat hetkensä, kuten Rockin SM-jupakka ja kaikki se säpinä ekaa levyä tehdessä. Ja tietysti Wanhan Wernerin skene. Aijai. Sitä oikein sekunniksi herkistyy, kun ajattelee istuvansa yläkerran punanahkaisella jakkaralla imemässä draculasnapsia jonkun baaritutuntutun nahkapiiskanartun samalla selvittäessä minulle asioitaan kuuroille korvilleni, ja Mythos tai Zarthas paahtamassa meikit naamalla alakerran lavalla, jolla olin monta kertaa monen otsikon alla itsekin kompuroinut. Lähtöni jälkeen Embrazesta tuli varmaan parempi kuin se oli koskaan minun ollessa siinä. Hui hai ja jäähyväiset musiikilliselle yksinäisyydelle – olihan minulla omakin bändi!

Rooster/Rienaaja -split

Takaisin Kiviniemessä. I´m back, jätkät! Jätkät hei? Pakko pistää töpinäksi! I´d like to rock, sanos Morley tulevaisuudessa! Alkuvuodesta 1999 rakas Rooster oli jälleen tukevasti sorvinsa äärellä. Olimme käyneet studiossa loppuvuodesta 1998 äänittämässä nipun uusia kappaleita, jotka julkaistaisiin keväällä Rooster/Rienaaja –splitillä. Ranualainen Rienaaja oli Masan serkun, Sivénin Mikon (tuleva Moses Hazy -basisti) bändi. Olimme keikkailleet yhdessä ja bändien välillä vallitsi tukeva veljeys: let´s valloitetaan maailma yhdessä tms. Eipä tiedetty, että tuleva yhteinen split-cd nimeltään Split olisi kummankin bändin ensimmäinen ja viimeinen julkaisu.

Meidän biisit äänitettiin Haukiputaan Musiikkipajassa, jossa olin Hexan kanssa kunnan tukemassa pseudopakollisessa työharjoittelussa – olimmehan syrjäytymisalttiita sossulaisia valmiina koviin huumeisiin. Rahan puutteessa biisit äänitettiin salaa, Musiikkipaja kun ei ollut turhan kiireinen duunipaikka ja pomo enemmän poissa kuin paikalla: sauma, jota väkisinmakasimme häikäilemättä. Studioaikavarkaus oli varsin helppoa, sillä bändi oli vihdoin saanut treenikämpän, sopivasti samasta studiorakennuksesta. “Työpäivän” päätteeksi pidimme bänditreenit, jotta saimme tekosyyn olla maisemissa. Samalla odottelimme firman hiljenemistä. Kun viimeinenkin työharjoittelija oli lähtenyt, hiippailimme studioon kuin munavarkaat, pystytimme kamat ja annoimme soittaa. Trallallaa. Yön tullen piilotimme nauhat, ettei kukaan varsinaisella työajalla vahingossa äänittäisi ylikiiminkiläistä kikkeliheviä niiden päälle. Ja tietysti nauhoihin merkattiin hämäykseksi jotain, mikä ei kiinnostaisi ketään: ”Lukion Musiikkiluokka Laulaa II” tms.

Levystä tuli yllättäin pirun kova. Olimme tyytyväisiä jälkeen. Itse asiassa, levy muutti elämäni. On anekdootin paikka: Splitin takia/ansiosta ryhdyin kasvissyöjäksi. Levy julkaistiin luonnollisesti omakustanteena – kuka hullu meidän sekoiluja olisi kustantanut? – ja vaikka painos oli pieni (500 kpl), siihen upposi kaikki varamme. Minä ja Masa jaoimme tuolloin pienen kaksion legendaarisessa Kiviniemen Kujanpäässä (josta lisää tuonnempana). Olimme rahattomia. Masakin oli tuolloin hoikka poika, joka päivät imi piippua kuin jamaikalainen rämpien lukionsa suota. Minä suoritin sivaria kouluavustajana 19 mk:n päivärahalla. Kaikki mitä jäi, upotettiin bändiin. Ei ollut rahaa ruokaan eikä liioin nöyryyttä – ja minun tapauksessani uhkarohkeutta – mennä suu auki äidin luo. Tosin, olueen jotenkin kummasti aina riitti. Tai no, kiljua kai sitä enimmäkseen juotiin. Kujanpään kiljubaari olikin aina auki kaikille, sillä Masa oli hukannut kaikki paitsi minun avaimeni. Ovea ei lukittu koskaan, joten luukkumme toimi koppina kaikille underdogeille. Mutta takaisin asiaan.

Masan Kalle-isä astui jälleen kuvaan. Hän aavisti, että nyt pers´aukiset pojat ovat tehneet jotain niinkin fiksua kuin lakanneet syömästä. Niinpä hän kurvasi Kujanpäähän ja avasi auton peräkontin, joka oli täynnä makkaraa. Makkaraa, makkaraa, makkaraa! Kalle-isä tuli, näki ja ja täytti pakastimen lenkkimakkaralla. Jostain dyykattua, sama se. Meillä oli ruokaa. Niinpä kesällä 1999 imimme kyrsää niin paljon niin, että minulla tuli kiintiö täyteen. Ei ikinä enää makkaraa. Itse asiassa, ei enää ikinä mitään muutakaan lihaa. Ryhdyin kasvissyöjäksi. Olihan tuo jo aikakin.

Roosterin loppuliri

Splitin julkaisun jälkeen huomasimme pikkubändimme as we knew it tulleen kivisen tiensä päähän. Vietettyäni puolitoista vuotta heavyrockin äärellä, olin täysin kyllästynyt siihen. Ylipäätään kyllästynyt ympäröivään musaan. Hiipuva shoegazing/alternative-aalto sai puolestani hiipua pois ja punk oli pilattu jälleen kerran. (Huom. ei ollut internetin seisovia pöytiä.) Halusin oman musiikkini kauas niistä. Halusin äärirajoille. Ei, ei äärirajoille vaan YTIMEEN. Halusin verta, hikeä & hurmosta. Musiikillista uskallusta. Tunsin sisälläni, että rock and rollissa piili enemmän potentiaalia kuin mitä perushevi, hoocee tai vaihtoehtorock olivat tarjonneet. Halusin enemmän, kaipasin ydintä kuoren sijaan. Sitä löytyi Sielun Veljistä ja The Stoogesista. Sekosin niihin. Samanaikaisesti diggasin myös uutta ruotsalaista ug-bändiä The Hellacoptersia, joka periaatteessa soitti KISSiä punktempolla – “vähän niin kuin mekin”, ajattelin – ja tuikkaili rockin klassikkomuuveja ja laineja tiukasti ja häpeilemättä kuten pitääkin. Muilta osin skandinaavinen ja kaikki muukin äksönrock oli aika tyhjänpäiväistä. Lisäksi kuuntelin hulluna The Supersuckersia. Etsin ja etsin ja etsin. Ja löysin.

Kuitenkaan missio rockin ytimeen ei enää kiinnostanutkaan kaikkia tasapuolisesti. Yksi ei enää yhtynyt yhteiseen asiaan: laulajamies Musti Mustakankaan mojo mu(u)saamme kohtaan osoitti jäähtymisen merkkejä. Ja sekös otti biisintekijän egoon! Tarkemmin ajateltuna, miestä ei ollut liiemmin näkynyt Splitin äänitysten jälkeen. Bändi oli kyllä muilta osin ollut aktiivinen. Eli… rakoiltiinko me? Rooster OLI tehnyt yhden keikkareissun ja jopa musavideon (se, että minä näyttelin videolla laulajaa kertoo touhun ja omistautumiseni päättömyydestä) ilman Mustia miehen valittua kalareissun keikkareissun sijaan. Jep, rakoiltiinhan me. Höh. Olin juuri innostunut musiikinteosta uudelleen ja mitä enemmän löysin ja pidemmälle menin, sitä kauemmaksi yksi meistä jäi. Alettiin olla iässä, jossa alkoi hahmottua sekä omat että toisten suunnat ja samalla käsitys siitä, millä volyymillä haluaa ottaa osaa toisen suunnistukseen, kenties oman suunnan kustannuksella. Ihan luonnollista valinnantekoa.

Oli myös toinen ongelma: laulukieli. Olin lopen kyllästynyt suomalaiseen englanninkieliseen lyriikkaan, jonka parhaat hetket löytyivät yhä Hurriganesin ja Daven tuotannosta. Kontemporaareja ei tuntunut edes kiinnostavan tehdä hyviä tekstejä, sillä (sinänsä hienon yhtyeen eli) HIMin läpilyönnin myötä uusi aalto oli kastellut polvet ja ehkä vähän isommilta jopa housut. Hyvät naiset & herrat: pseudohevisti huohottava kullipop a.k.a. “lovemetal” oli hetkellisesti saapunut. Nyt jokainen newrock-kenkäinen laulutaitoluuloinen ketjujantteri halusi olla sexiä tihkuva housut kostuttava söpisuros, joita myös goottihevareiksi kutsuttiin. En halunnut olla jutun kanssa missään tekemisissä, en edes laulukielestäni. Aloin kirjoittaa suomeksi uusia henkilökohtaisempia ja vuotavampia biisejä, ja joistain käsittämättömän typeristä ja itsekkäistä syistä halusin laulaa ne itse. Musti oli ehkä liian hyvä laulaja niihin, ja alati poissa.

Kun yhtä ei näykynyt eikä kuulunut, päätimme aloittaa koko skeidan alusta uudella kielellä, uudella nimellä ja uudella innolla. Minä laulaisin, vaikka en osannut laulaa nuottiakaan. Mitä muutakaan oli tehtävissä? Annankin nyt neuvon, hyvät laulajat: tehkää edes tekstinne itse, jos ette muuta jaksa. Eipähän tule minunlaiseni mulkut neuvomaan miten hoitaa homma. Rooster kuoli tähän kohtaan kesällä 1999.

Musti ei lähtenyt itse bändistä. Bändi lähti hänestä. Kerroimme Mustille että bändi hajoaa, tämä oli tässä. Tosin, samana iltana Roosterilla oli keikka Kuivaniemessä, mutta se nyt vain ”päätettiin jättää tekemättä” Mustin vastusteluista huolimatta. No, tuo keikka tietysti soitettiin kolmisin Mustilta salaa. Hetki ”hajoamisilmoituksesta” ja vrouuummm! olimme jo tien päällä matkalla kohti Kuivaniemi Rock Cityä narskautellen auki kaljoja ja naureskellen elämän huolettomuudelle. Ja niin uusi bändi oli syntynyt. Meet the new boss, same as the old boss. Törkeä temppu Mustille.

Ja tietysti Musti sai kaiken jälkeenpäin selville ja fiksuna miehenä ymmärsi tulleensa valheellisesti ja halpamaisesti uloslobatuksi. Se oli kova kolaus ystävyydellemme. Paloi sekä sillat että hihat. Seurasi pitkä ja turha vihanpito. Minua uhattiin vetää kylillä turpaan, mikä oli perseestä. Toki ajan kanssa kaikesta päästiin yli ja tunteet jäähtyivät normaaleiksi. Mutta silloin se oli kyllä perseestä. Mutta hei: no pain, no gain. Meillä oli uusi bändi! Masa ei ottanut juttua niin henkilökohtaisesti ja uutisoi Roosterin kotisivuille 20.7.1999 seuraavaa:

Tarjolla tänään kokomaan Hestburgereista Rooster-ateria jossa mukana uusi hitti-single “Brothers in sisters” joka löytyy kyseisen burilaisen välistä + muuta kamaa, kakkaa, mönjää ym.

Oikea lisätieto Mustin kiksimisestä on kokomaata kattava bulimia-epidemia!

---