Kesän 1999 helle haihdutti aivosoluja ja kuivatti kusenkeltaisia nurmikoita piskuisessa Kiviniemen kalastajakylässä tuolla jossain Oulun pohjoispuolella, kaukana Haukiputaan häpyhuulilla. Allekirjoittanut kitaristi-laulaja, basisti J-M ”Masa” Kenttälä ja rumpali Hexa ”Drums” Tiri olimme nyt kolmisin. Vanha rämäpääkvartettimme Rooster oli kuollut: olimme tappaneet sen, vaihtaneet laulukielen englannista armottomaksi ja temperamenttiseksi suomeksi ja antaneet näätämäiset lähtöpassit minuun verrattuna ylivoimaiselle solistille ja ystävällemme Tommi ”Musti” Mustakankaalle, joka nyt vihasi meitä ihan syystä. Kolmisin oltiin, mutta hyvillä mielin. Vuosien bändeilyn kohkaamisesta ja mokailusta oli opittu paljon, ennen kaikkea soittamaan ja kiertämään. Meuhkasimme instrumenttiemme kanssa kuin riivatut ja olimme enemmän kuin valmiit ja halukkaat aloittamaan kaiken mokailun alusta. Meillä oli uusi bändi ja uusia biisejä – tarvitsimme vain uuden nimen. Vanha nimi olikin ihan paska, kiitos minun. Sama virhettä ei toistettaisi, vannoin itselleni. Just.

Ruotomieli-nimi

Miten nimeäisit bändisi? Nimen pitäisi olla omaperäinen ja särmikäs, sillä musiikkikin mukamas on. Pitäisi olla imua ja rohkeaa tyyliä, koska rohkeus on tyylikästä ja tyylissä on imua. Ei myöskään haittaisi, jos nimi kuvastaisi musiikkia, jotta “oikea” yleisö löytäisi sen. Jokin koukku olisi kanssa nasta juttu, jotta kaiken tarjonnan seasta se ottaisi korvaan. Äh, vituiksi taitaa mennä.

Nimi uudelle bändille keksittiin uuden kokoonpanon treenien röökitauolla. Treenasimme tuolloin rumpali-Hexan kotitalon 7 neliön varastossa talvirenkaiden ja suksiboksien seassa. Hikiset torsomme helmeilivät kesäauringossa heitellessämme ilmaan nimiehdotuksia, jotka tömähtelivät alas kuumaan, halkeilevaan asfalttiin. Ehdotukset olivat surkeita ja ehdottomasti surkein oli omani: “Rasvainen Heikki ja Jätä-Kaikista-Pohjat Band”, joka juontui tosielämän bändi-tässä-vähän-ryyppää -folkloresta. Juotuaan omat juomansa (tavallisesti kori olutta ja iso leka tiukkaa) alta aikayksiön juoneella, Hexa tapasi skannata sixpäkkini ja vinkata minulle maireasti: “Janne, jätäthän sitten kaikista pohjat…?”. Niin ja rumpalimme – kokki koulutukseltaan – rakasti rasvaista ruokaa.

Ihan noin huonoon nimeen ei päädytty, vaan bändin nimeksi tuli Ruotomieli. Sekin minun ehdotus ja ihan yhtä huono. Ja silläkin on tarina (tietenkin!): taivas antoi nimen minulle. Kesken röökitauon ja turhauttavan miten-nimetä-bändi-bluesin huomasimme kesäisellä taivaalla hauen ruodostoa muistuttavan kolossaalisen, todella jättimäisen pilvimöhkäleen, jolla näytti olevan suussaan tupakka, jonka savuna oli pienempi, erkaneva pilvenriekale. Katsokaapas pojat mikä näky. Tuosta taivaallisesta visiosta irtosi ”ruoto”, ja loppu napattiin vinoillen CMX:n ”Ainomielestä” (Aurinko oli meidän yhden aikakauden ehdoton bailulevy). Ja uskokaa pois – nimi oikeasti kuulosti hyvältä tuona päivänä. Seuraavana päivänä olin jo valmis pyyhkimään sillä persettä. Masa kuitenkin puhui minut ympäri ja nimi jäi. Bändi sai paskan nimen taas. Voi paska.

Growing Up In Public – treeniä yleisön edessä

Ihan alkuun uusi bändi soitti keikkoja Roosterina, vanhalla bändillä kun oli vielä tekemättömiä keikkoja. Samapa tuo. Soitimme ne uutena bändinä kamumme Vesa Rönnyn soittaessa toista kitaraa. Meillä ei ollut kuin puoli settiä uutta suomenkielistä materiaalia, joten soitimme vähän mitä sattuu ja miten sattuu, eri iltoina eri nimillä ja eri kielillä. Touhu oli aika kaoottista, eikä siitä syystäkään kukaan pitänyt – ei ainakaan olisi pitänyt. Jatkoimme kuitenkin urheasti epäonnistumistamme. Kasasimme ja rakensimme aktiamme. Treenasimme ja hioimme sitä huoletta yleisön edessä. Me emme kiinnostaneet ketään, ja se taas ei kiinnostanut meitä. Jatkoimme sotaamme apatiaa vastaan. Party on.

Vaikka kohelluksemme suksee oli anti-sellainen, jotain tapahtui uuden alun myötä: jengi ympärillemme huomasi, että “nämä jätkäthän takovat aika innolla tätä bändipelleilyä ja reissaavat ympäri Suomea sekoilemassa sen verukkeella. Niillä on varmaan hauskaa, mimmejä, kiljua, keskiolutta ja mietoja huumeita (harvoin oli mitään näistä, paitsi hauskaa ja kiljua). Tuohon pitää osallistua!” Bändin ympärillä alkoi olla pienenpientä kaveripohjan säpinää.

Hopo, säpinäruumis

Rooster ei koskaan ehtinyt saavuttaa mitään, siihen se oli aivan liian anarkistinen, levoton ja lapsellinen. Soitimme kyllä kovia keikkoja, joilla tienattiin oma pieni yleisö, joka intoili meistä ennen kaikkea livebändinä. Ainoa virallinen julkaisumme, Rooster/Rienaaja-split, oli myös saanut hyvää feedbackia demopalstoilla. Silti käteen ei ollut jäänyt kuin opit ja vammat vuosien päättömästä riehumisesta. Olimme tottuneet siihen, että bändi soittaa helvetin tiukasti eikä kukaan välitä paskaakaan. Nyt bändeily aiheuttikin pientä äksöniä: kaverit halusivat reissuille mukaan kuskeiksi, roudareiksi, hanger-oneiksi jne. Yksi halusi jopa lavalle asti. Hopo – lapsuudenkaverimme ja naapurinjätkiä – päätti alkaa kiertämään bändin mukana sekoilevana vapaasieluisena ja -lantioisena performanssitaiteilijana. Öh, okei!

Hopossa oli jotain hyvin gg allinmaista: mies ei pelännyt, hävennyt eikä katunut yhtään mitään ja lisäksi sporttasi yhtä ”tyylikkäitä” ja samalla metodilla hankittuja sotkutatuointeja. Hopo ”yleni” riveihin yleisöstä. Mies kävi tasaisesti keikoillamme, mutta päätyi yleensä ulosheitetyksi milloin mistäkin syystä: liian sekaisin, liian kova meno tai pukukoodin rikkominen (lue: alastomuus). Loppuvuodesta 1999 päätimme tehdä Hopon sekoilusta osan Ruotomielen liveaktia, jotta jätkää ei passitettaisi aina ulos. Lisäksi bändi reissasi Hopon mutsin pikku-Toyotalla, joten jätkä oli valmiiksi etuoikeutettu mukaan keikoille. Ja yksi asia oli taivaan saletti Hopon suhteen: hänen kanssaan ei ikinä tullut tylsää. EI IKINÄ. Hopo piti siitä huolen – vaikka laskemalla housut, jos ei muuta.

Tähän asti 1999 oli ollut sekava vuosi, ja sellaisena jatkuisi myös loppuun asti. Treenasimme tauotta Tirin ahtaassa varastokopissa yrittäen päästä sieltä pois. Harvat soitetut keikat olivat huonosti laulettua kaksikielistä sekoilua, jossa sekoittui vanhat Rooster-biisit, omituiset coverit sekä uudet suomenkieliset biisit, joista olimme eniten innoissamme. Itse asiassa niin innoissamme, että jotenkin saimme bändin studioon vielä saman vuoden puolella. Tuloksena oli Ruotomielen ensimmäinen single, joka näkisi päivänvalon vasta paljon myöhemmin. Sen myötä juttu ottaisi ilmat alleen kuin ei mikään ennen ja veisi meidät aina radioon ja televisioon asti.

Ensimmäinen studiosessio: ruotokarma raapii persettä

Kovan treenin myötä keräsimme rohkeutemme ja ropomme ja menimme Haukiputaan perukoille Martinniemeen muuttaneeseen Hamp-studioon tekemään ekaa Ruotis-julkaisua. Tarkoitus oli äänittää sinkku, jolla oli bändin ensimmäiset omat biisit ”Vanha haiseva sydän” ja ”Rietas tihkuva laulu” sekä versiomme Hassisen Koneen ”Pelko”-biisistä. Buukkasimme studion kahdeksi päiväksi, joiden aikana roiskimme biisit narulle aika vaivatta. Masa bassotteli kuin nuori Jussi Kinnunen pireissään, Hexa pieksi hullun lailla pönttöjään ja minä soitin minkä suin vain osasin. Ja homma kuulosti hyvältä, helvetin hyvältä. Rooster oli vienyt tiukkuuden omaan maksimiinsa, nyt oli aika puristaa vähemmän. Ottaa vähän iisimmin.

Silti jo debyyttisinglen teko osoittautui mahtavaksi painajaiseksi. Sen myötä tiivistyi jotain, minkä bändi oitis dubbasi ”ruotokarmaksi”. Ruotokarma on voima, joka junailee asiat, aikataulut ja ilmiöt ja tv-kanavat – about kaiken – vituilleen. Sähköt pätkivät, nauhurit ja koneet nikottelevat, oudot hurinat demonisoivat vahvistimia, ihmisiä ja kaljoja katoaa. Ruotokarma ilmeni heti ensimmäisessä studiosessiossa esittäen kaikki parhaat temput. Tekele otti ikuisuuden valmistua, vaikka valtaosa musiikista äänitettiin livenä hujauksessa (JJTV = Juttu Joka Toistuisi Vielä). Studioonkin oli hankala päästä. Sessioiden välit venyivät viikoiksi, jopa kuukausiksi (JJTV). Tästä eteenpäin ruotokarma olisi läsnä jok’ikisessä studiosessiossa. Sinkku ei nähnyt kaamoksenvaloa ennen vuoden vaihtumista. Katsokaamme sinne siis!

---