Oh yeah! Vuosi 2001 kompasteli liikkeelle hyvin! Keikkaa oli mukavasti ja tuore single sai hyvää palautetta niin kadulta kuin medialta. Radioguru Miettinen soitti levyä useaan otteeseen Räkärodeo-ohjelmassa (mikä oli ihan älytön kunnia). Bändin sointi oli sen verran ankaraa ja siinä oli yhä metallinjämiä, joten myös Klaus Fleming soitti sitä Metalliliittossa. Lehtijutut ja haastattelut lisääntyivät, jopa teinilehti SinäMinä teki jutun bändistä, mistä lähti hyvät naurut. Uusien kotisivujen kävijämäärä kasvoi nopsaan. (Vanhat sivut olivat huikeat: Masa oli piirtänyt bändin kuvan Paintilla, koska kukaan ei omistanut skanneria eikä digikameroita vielä ollut.) Nihkeästi alkanut taival alkoi taittua kiivaammin. Homma oli tasolla, jolle Rooster ei koskaan yltänyt. Se oli aika kutkuttavaa.

Myös musiikki kehittyi. Työnsimme sitä hartiavoimin koko ajan eteenpäin treenaamalla ihan tolkuttomasti ja olemalla totaalisen kreisejä biisinikkareita. Musa oli entistä äänekkäämpää, särmikkäämpää ja jopa progempaa ja se tuutattiin nyt melkoisella soittovarmuudella. Mutta… siis progempaa? Jep. Masan kanssa olimme löytäneet progen, eritoten King Crimsonin ja Pink Floydin alkupään jutut. Jep, Ruotis alkoi sekoprogeilla about tässä kohtaa, kuitenkaan hylkäämättä Siekkari/garage-taustaansa. Elementit vaan yhdistyivät. Proge kun oli tavallaan meille uusi punk. Progea kiinnosti yhtä vähän muiden mielipiteet kuin punkkiakin. Plus, punk oli paljastunut melkoisen säännöstön. Ja me vihasimme musiikin sääntöjä – vittuun moinen. Proge uhmasi punkin sääntöjä, ja punk progen – täydellistä! Hawkwindia, Cania ja muuta spacerockia kuunneltiin myös paljon näihin aikoihin.

Vuoden 2001 tienoilla aloin myös paneutua teksteihin uudella vakavuudella, sillä mitä sellaista sanottavaa minulla oli, että Pekka Perunamuusin piti laskea lapionsa ja kuunnella juuri minua? En osannut vastata. Rimaa oli siis pakko nostaa. Kirjoitin alati kasvavalla vimmalla, mikä ei tarkoittanut vielä paljon parempaa jälkeä. Sanoisinkin, että kirjoitin alta pois sitä paskaa, mikä piti kirjoittaa alta pois. Uskoin kehittyväni, jos vääntäisin sitkeästi. Suomenkielisen rockin kirjoittaminen oli nuorallatanssi ilman verkkoa. Alla oli kova, korni ja kliseinen kamara. Ja vaikka tolpalta toiselle pääsisikin, tyylipisteitä oli turha odotella. Tämä vaikutti ihan hyvältä lähtökohdalta. Mikäs siinä – annetaan palaa! Someone´s gotta! DIY!

Kujanpää

Otetaan askel ajassa taaksepäin. Syksyllä 2000 olin tullut Kujanpään kujan päähän ja niinpä muutin minun ja Masan yhteisasumuksesta pois. Kujanpää oli nasta paikka. Masan hukattua kasan kotiavaimia ovemme oli aina auki kaikille. Ja kun se ei ollutkaan auki – kuten bändin ollessa keikoilla – jengi pyrki sisään parvekkeen kautta. Tai jos ei sisään asti niin vähintään parvekkeelle, sillä siellähän kiljuämpärimme oli laskeutumassa. Jengi myös poistui (ja valitettavasti toisinaan myös vapautui) parvekkeen kautta. Niin ikään jengi teki ”keikkaa” lähialueen kipareihin ja kauppoihin ja tuli meille saaliin kanssa vuokkoja piiloon. Ja sitten taas bailattiin. Kerran kapakasta palatessani seurasin pihalta verivanaa kotiovelleni: jaahas, siellä taitaa olla taas murtokaljabileet. No, let´s party. Asunnon sauna, jonka ikkunan kautta eräänä helmikuun yönä täysin päästään ulkona ollut Masa tuli sisään (ja paikkasi ikkunan pizzalaatikolla ennen hellan jättämistä huutamaan punaisena ja sammumista keittiön lattialle), oli ymmärrettävistä syistä saanut lisänimen SAVUsauna. Ei siellä kukaan löylyä heittänyt. Ja tuparit oli kyllä huiput. Oli nähkääs lukion penkkariaamu: abit Masa ja Musti vetivät puoliksi pullon giniä, JÄTTIMÄISET (oikeasti ihan naurettavan isot) noveltysombrerot päähän sekä reikäiset & pieruiset räsymatot lattialta harteilleen ponchoiksi ja lähtivät kouluun meksikolaisina. Pojat oli näky. Masahan ei ollut minkäänlaisissa aikeissa valmistua, mutta hei: a party is a party. Saimme samana iltana yhteiseksi tuparilahjaksi keraamisen Ohukainen & Paksukainen –patsaan. Ohukaiselta irtosi pää vielä samana iltana. Siinäpä symboliikkaa. Ihanaa meininkiä ihanassa asunnossa.

Syksyllä 2000 muutin Kujanpäästä kauas pois erakoksi veneveistämön yläkertaan Paskaletolle vedenpuhdistamon naapuriin sääskien ja muiden elukoiden keskelle. Hei vaan, itikat.

Bändi kvartetiksi

Mutta takaisin nykyhetkeen eli alkuvuoteen 2001. Tilalleni Kujanpäähän muutti monen liikanimen mies, Jani “Äffä” “Frank” “Koivari” Koivukangas, lahjakas muusikko ja biisintekijä. Masalla oli paljon hauskempaa läträtä hänen kanssaan kuin sekoilla yksin ja katsella minun murisevan itsekseni. Jani ja Masa olivat instantti duo, taivaassa tuherrettu diili. Molemminpuolinen kiintymys oli välitön, eikä mennyt aikaakaan kun jompi kumpi heistä ehdotti Jania bändiin. Tota… okei! Ruotomieli oli aina avoin uusille ideoille, olivatpa ne kuinka tyhmiä tahansa. Tosin, tässähän oli järkeäkin: biisimme olivat jo turhan työläitä triolle, joten bändi tarvitsi lisää lihasta. Niinpä helmikuussa 2001 Janista tuli bändin kitaristi-urkuri-perkussionisti-taustalaulaja ja Ruotomielestä kvartetti. Janilta hoitui periaatteessa soitin kuin soitin, mikä oli mahtava juttu. Silti, ollen takakireä mutsinnussija-itseni, jokin kolotti takaraivossani kuin Peter Parkerin hämähäkkivaisto: mennäänköhän tässä metsään? Masa, tuo jolly old punanenä ja -silmä, vakuutteli minulle kaiken lutviutuvan. Luotin häneen. Käydäänhän hommiin. Alkoi Janin sisäänajo.

Treenasimme tiivisti alkuvuoden omituisessa uudessa asunnossani Letontiellä. Olimme saaneet kenkää Tirin autotallista muistaakseni viinivarkailun takia, joten valitsin erakon elämän tietysti bändiä ajatellen: kamat vaan olkkariin pystyyn! Kevät toi mukanaan muutamat kovat keikkulit. Katsoimme ympärillemme: oliko meillä ihan pientä nostetta? Taitaapa olla! Yleisö tuli katsomaan riehumistamme matkankin päähän ja miksipä ei olisi tullut. Olimme muihin bändeihin nähden erilaisia kaikin tavoin. Ennen kaikkea olimme musa-ensin! –attityydin natsimaisia edustajia. Meidän ideat olivat kohtalaisen kreisejä ja me toteutimme ne koska olimme sielultamme punk ja teimme mitä ikinä meitä huvitti. Ja kenties soitimme muita bändejä paremmin – ainakin soitimme muita kovemmin, väkivaltaisemmin ja pitempään. Hexan rumputyö alkoi jo olla oikeasti pelottavan näköistä.

Jani istui hyvin aikansa meidän luovaan kaaokseen. Tosin, yhtään uutta biisiä ei kokoonpanolla ehditty tehdä. Jani oli oman tiensä tallaaja ja laillani tottunut operoimaan omalla tavalla, omaan tahtiin – ei hänen kuulunut olla minun pompoteltavana. Jani alkoikin olla no-show treeneissä. Masan kanssa homma toimi, koska täydesimme toisiamme: despootin osani oli yhtälössämme yhtä luonteva kuin Masan kakkosduden osa nerokas. Hexa taas oli ihan oma juttunsa. Hänelle oli aivan sama ketä ympärillä pyöri, kunhan soitto oli rajua ja viinat kirkkaita. Hexan mielipiteillä – jos/kun sellaisia ylipäätään oli – ei ollut niin väliä. Sitäpaitsi siihen pystyi luottamaan, että Hexa oli aina bändin puolella ja ylpeä siitä. Toisin kuin minä, Hexa oli ihailtavan sosiaalinen ja ystävystyi kaikkien, mukaanlukien Janin, kanssa oitis. Jatkoimme kvartettina kohti kesää 2001. Tosin, vain vähän aikaa enää.

Musiikkivideo ja bändi kutistuu trioksi

Heinäkuisten helteiden haihduttaessa aivosoluja materialisoitui jotain, mitä olimme tähän asti karvaasti vierastaneet ja inhonneet: musiikkivideo. Jyrkin ja MoonTV:n myötä 2000-luvun alku oli härmäläisen musavideon kulta-aikaa. Video oli uusi suure, jolla bändi mitattiin. Digitaalisen vallankumouksen alettua niitä tehtiin paljon ja niitä myös näytettiin. Kaikki olivat niistä innoissaan. Kaikki paitsi me, ja minä meistä vähiten. Mielestäni homma haisi. Niinpä moisen tekeminen Ruotikselle vaikutti hyvin epätodennäköiseltä. Toisin kuitenkin kävi, kiitos Vesa Rönnyn, joka ideoi homman. Video kuvattiin ei suinkaan sinkun ykkös- vaan kakkosraitaan ”Rietas tihkuva laulu”. Miksi helvetissä? En tiedä. Sinkkubiisi oli kai liian pitkä. Todennäköisemmin ratkaisu vaan tuntui sopivan pöljältä. Ruotomieli-logiikkaa, olkaa hyvä.

Paremman tilan puutteessa video kuvattiin asunnossani veneveistämön yläkerrassa. Paikka oli lievästi sanoen syrjässä ja sen ympärillä oli vain metsää ja merenrantaa, naapurina jätevedenpuhdistamo. Letontie 76 oli periaatteessa kamala paikka asua, mutta bändi oli tärkeämpi kuin oma viihtyvyys (itse asiassa viihdyin yllättävän mainiosti) tai postilaatikon läheisyys (jonne oli 0,5km, kaupunkiin 18km).

On anekdootin paikka. Yllättävän raskaan (oikeasti) kaksipäiväisen kuvausurakan päätteeksi vietimme asiaankuuluvan kostean karonkan. Väsyneestä kuvausryhmästä ehdottomasti väsyneimmät olivat avuliaat assaritytöt, jotka karonkkaan sisältyneen Pajabaari-reissun päätteeksi tyhjensivät yhdessä ojanpohjalle mahalaukkujensa mustat sisällöt (salmari-OD) ja sammuivat samaan sänkyyn. Veskun kanssa kuvasimme tytöistä pienen ”making of -dokkarin”, ihan vain omaksi huviksemme. Heh heh, tiukkaa matskua. Aamulla huomasimme kuvanneemme editoimattoman musiikkivideon päälle. Voihan vittu. No, Vesku sai homman jotenkin onnistuneesti valmiiksi videoksi asti ilman uusintakuvauksia. Hän teki hienoa työtä.

Vaikka loppukesä oli oli kivaa nostetta debyyttisinglen osoittautuessa loppuunmyydyksi ja arvostelumenestykseksi, bändin oli aika menettää raaja. Yhden ollessa yhä enemmän poissa kuin paikalla olimme treenannaat jo aika tovin enemmäkseen kolmisin. Jatkaisimme niin. Jani ei varsinaisesti saanut potkuja bändistä, hän vain jätti tulematta treenihin. Syksyllä 2001 Ruotomieli oli trio jälleen, tosin ei olisi kauaa. Kaikki muuttui, kun kuvaan astui poikanen, joka totteli hienoa taiteilijanimeä

Herra Kusi alias Keijo Kuu

Buster Keaton -yhtyeen nuori jääliläinen rumpali Keijo, joka alkuun esittäytyi turhankin osuvalla pseudonyymillä Herra Kusi (ja myöhemmin ties millä nimellä), soitti minulle eräänä syysiltana 2001 kun olin rahapulassa kaluamassa mutsin jääkaappia. Keke oli kuullut Ruotiksen olevan menossa studioon – mikä oli totta – ja halusi tulla mukaan ”soittamaan mitä tahansa, vaikka tamburiinia”. Tuota, kai se on okei. Olimme edelleenkin hyvin studiovierasmyönteisiä, laitoimmehan heidät aina soittamaan, laulamaan tai vähintään käyttämään Alkossa. Hyödynsimme mitä tahansa heissä oli hyödynnettävää – jos roikuit studiossa, päädyit levylle. Keijo sai luvan tulla mukaan.

Samaistuin Keijoon oitis. Haistoin hänestä samaa angstia ja halua kontrolloida repalaista elämäänsä kontrolloimalla ympäristöään (soittimet ennen kaikkea mukaanlukien) kuin itsessäni. Masa oli partnerini; mielellään varjoon(i) jäävä, mutta ehdottoman olennainen, hiljainen äänekäs sidekick. Keijo oli pikkuveli, jota minulla ei koskaan ollut. Yhtä pieni, yhtä ahdistunut ja samalla bisarrilla tavalla ihana sekä todennäköisesti yhtä neuroottinen, hullu ja reunoiltaan terävä popfani kuin minä. Lisäksi poika vaikutti äärimmäisen älykkäältä ikäisekseen. Hän oli pahasti perillä monista jutuista ja nälkäinen niiden perään, joista ei vielä ollut.

Nuoresta iästään huolimatta Keijo oli häikäilemättömällä tavalla ehtinyt lähestyä meitä jo Roosterin aikoina. Tai oikeammin me häntä. Pojalla oli oma feikki ”levy-yhtiö” nettisivuineen, jota minä olin pommittanut promotoidessani Rooster/Rienaaja-splittiä. Jätkä plokkaili härskisti ilmaisia levyjä! Hän kertoi digganneensa Splitistä ja suorastaan ällistyneen Ruotiksen sinkusta. Häntä oli näkynyt keikoillamme, joten uskoin hänen puhuvan totta. Otimme hänet mielellään mukaan. Tamburiinin sjaan Keke halusikin soittaa toista kitaraa. Se oli helt okej. Alkoi opetusjakso sekä bändin biiseistä että elämän haaleista omituisuuksista. Sovitusten ohella läpikäytiin miten käy, kun juo itsensä entistäkin tyhmemmäksi (luennoija: Hexa), polttelee itsensä puhekyvyttömäksi (luennoija: Masa) tai mokaa homman antamalla kusen käydä egonsa kupolissa (luennoija: allekirjoittanut). Kaikki pitivät Kekestä.

Keke tuli aina isänsä kyydillä Jäälistä Kiviniemeen iltatreeneihin. Treenien jälkeen kävimme porukalla heittämässä hänet kotiin vanhalla kaksiovisella ´82 Volkswagen Polollani, jonka olin hankkinut bändille keikka-autoksi. Paluumatkalla takaisin Kiviniemeen loppumatkasta me kolme yleensä löysimme itsemme kylmissämme työntämästä Poloistani lähimmälle bensa-asemalle. Bensa loppui tai jäätyi aina. Pistimme kolehtin pystyyn ja hypimme letkuilla päästäksemme kotiin. Olimme pers´aukisia. Vaan mitä sitten? Ei raha oo mun valuuttaa!

Keken tullessa bändiin, se oli jo ottanut kovalla treenillä uudet biisit hyvin haltuun. Olimmehan painumassa studioon laittamaan haisemaan, vaikka uusi kaveri oli vasta astunut ovesta sisään. Ja studioon hän aluperinkin tahtoi mukaan. Tai katsotaan nyt mitä kaikkea tässä tehdäänkään. Bändi kun soundasi oitis mahtavalta toisen kitaran tehdessä ihmeitä. Kun vuosi 2001 kävi loppuaan, tajusin VASTA NYT Ruotomielen olevan aivan kaiken alussa – ja valmiina haastamaan kenet tahansa. This is the beginning, brothers and sisters!

---