Keijosta tuli jäsen vähän kuin varkain. Keke tuli sessioihin, joista ei koskaan poistunut. Siihen ei ollut tarvetta, miellä kaikilla oli hyvä olla yhdessä. Hän pysyi edelleen Buster Keatonin rumpalina, mutta mitä sitten – olihan minäkin edelleen Grinisterin kannuissa, tosin laskevalla motivaatiolla: Ruotiksen alati kiihtyvä meno nieli kaiken aikani. Masakin pössyjammaili Koivarin kanssa, ja pian istui myös rumpupallilla progeyhtye Suvannon riveissä (mikä teki meistä Hexan kauheudeksi bändin täydeltä hänen hommaansa puuttuvia rumpaleita). Hexa oli uskollinen tiimipeluri eikä harrastanut sivuraiteita. Hexa was dedicated as fuck.

Bändin ajaessa Kekeä sisään, minä kirjoitin uutta musiikkia kasettikaupalla läpi koko kylmän talven 2001-2001. Paska-Leton boheemit olot ja nokturnaalinen erakkorokkarin elämä mahdollistivat työskentelyn kellon ympäri. Yöt paukutin rumpuja kunnes menin nukkumaan kitarani kanssa. Aamukahvit join urkujen ääressä. Tein lukemattomia kotidemoja, jotka alkoivat tähän tyyliin: ”Öhhh… maanantaiyö uhm kello puoli kolome tulin just jostain [niistämistä] vittu tuolla oli kylmä [yskäisy] näpit jääsä… krhm mmn tää on tämmöne kreisihorsrokki joho pianoöhhhh…. aa-molli ja äf-dimi y ka ko ne…”. Biisejä syntyi kun eli erityksissä rikkinäisen tv:n ja vielä rikkinäisemmän videonauhurin kanssa. Bändi oli treenannut noista biiseistä kovimpia koko talven. Ja nyt oli aika paiskia ne narulle.

Levyttämisen perseys

Käydäänpä hieman läpi levyttämisen ihanuutta. On selvää, että on karkeasti kaksi tapaa äänittää rocklevy: rakentelu ja taltiointi. Puolensa kummassakin, tosin molemmat ovat loppujen lopuksi ihan perseestä.

Ensin mainittu tekotapa saattaa kestää jopa vuosia, se kun sisältää useita erilaisia ja toinen toistaan vittumaisempia vaiheita. On sävellystä, sovitetusta, treenaamista, sähellystä ja sohimista sekä hermojen, piristeiden ja lannisteiden oikein- ja väärinkäyttöä. Ennen kaikkea homma edellyttää ulkopuolisten tahojen kiusaamista. Itse prosessi ei tähtää rehelliseen audiodokumenttiin ns. musiikista being played, vaan kollaasinomaiseen rakennelmaan illuusiosta musiikista, joka kenties tapahtuu yhtäaikaa. Tämä tapa on ihan yhtä oikea kuin sen vaihtoehtokin eli taltiointitapa, jossa painetaan rec-nappia ja soitetaan. Kummassakin keississä tärkein soitin on puhelin. Ilman sitä ei soiteta mitään instrumenttia.

Ruotomieli on hyödyntänyt tavoista molempia, eikä suosi tai syrji kumpaakaan – levytysprosessi käy aina lopulta kimurantiksi, viimeistään ”ruotokarman” käytyä sisään. Ja kuka tahansa onkaan vastuussa hommien hoitumisesta ts. tuottaja – Ruotiksen tapauksessa allekirjoittanut – on kusessa. Rocklevyn tekeminen on yleensä morfoosi kaikista mahdollisista keinoista, rehellisistä ja epäsellaisista, painotuksen vaihdellessa tapauskohtaisesti. (Tapaus voi tarkoittaa biisiä, levyä, fyysistä & henkistä tilaa, ajallista hetkeä, fasiliteetteja ja sitä missä päin avaruutta harhaillaan.) Olemme yrittäneet olla mahdollisimman käytännöllisiä ja johdonmukaisia ajan ja rahan (ja kiljun-) käytön suhteen, mutta yleensä ontuvin tuloksin: prosessit ovat venyneet naurettaviksi ja maksaneet mittapuullamme pitkän itkun & monta kengännauhaa. Hankalinta levyttämisessä kun ei ole itse musiikki, vaan musiikin syntyyn vaadittavien elementtien eli tilojen, tavaroiden, ihmisten järjestäminen samaan maantieteelliseen ja ajalliseen pisteeseen. Yleensä suurin syy sessioiden venymiseen on bändin riippuminen ulkopuolisista tahoista, tavaroista ja palveluista. Odotellaan muita kun ei ole varaa ostaa omia. Ja eikä siinä vielä kaikki – bändikin on hidas! Silti, levyjä tehdään ja tullaan tekemään ja siksi kärsimään.

Niin kuin nytkin. Bändi oli taas studiossa Martiniemen Hampissa. Tai taas ja taas: debyyttisinkkuhan oli tullut 2000. Halusimme valmista jälkeä nopsaan ja tempuitta. Bada-bim-bada-bum. Biisejä työstettiin aika vähän sen jälkeen kun ne oli valmistuneet. Tämän mahdollisti peruskolmikon nyt jo vuosien ankara yhdessä treenaaminen. Olimme hyvässä soittovireessä 24/7 – we could pull it off any ol´ time. Hexa sai pizzeriaduunistaan levyntekoon vain kaksi päivää lomaa, joten hän soitti minkä ehti: kolme biisiä. Minä soitin loput rummut, biisit kun oli tehtävä valmiiksi. Minä iskin Ezrin/KISS-vaihteen silmään: se soittaa, joka ON PAIKALLA, duunia ei jätetä kesken. Hexa ei tästä tietenkään riemastunut ja sessioita seurasi rumpalin ”vitun jätkät” –mösähdys. Se oli kaarre ennen pitkää yhteistä loppusuoraa. Tässä kohtaa bändi ja Hexa alkoivat hyvin hyvin hiljalleen saada toisistaan tarpeeksi.

Studiossa emme vielä tienneet, minkä kokoista levyä olimme tekemässä, joten raha päätti puolestamme loppumalla viidennen biisin kohdalla. Tehdään siis ep. Masan tuntema nuori ranualainen kosketinvelho Joonas Karjalainen silloisesta Suvanto-yhtyeestä (ja myöhemmin Moses Hazysta) soitti ensimmäistä kertaa kanssamme näissä sessioissa. Joonas oli superhyvä, teknisesti toiselta planeetalta kuin me muut. Hän soitti täysin mielikuvituksemme mukaan. “Kato vedä tohon muistelukohtaan sillain diudiudau ja sitten lähet takaa-ajoon, törmäät ja palaat kotiin yksikätisenä. Ja sitte tulee geeseiska”. Ja Joonas veti. Sapluunan reunoja puskettiin taas loitommaksi hyödyntämällä erillistä perkussionistia ja taustalaulajaa. Ja tietysti Masan johdolla taas kilisteltiin ja kolisteltiin. Tämä kaikki oli mielestämme jo jättimäistä AOR-megalomaniatuotantoa, budjetin ollessa Ranua-Haukipudas -bussilippu. Vaan mitä sitten? Me ollaan köyhiä ja siksikin tehdään mitä huvittaa! Ep:n teossa oli tiukkaa tekemisen meinaamista ja hurttia kreisinessiä. Levyä tehtiin pikkupaloissa alkuvuosi 2002.

Pikainen viulistin kanssa

Ep:n työstössä uusi kvartetiksi lihonut kokoonpano – minä, Masa, Hexa ja Keijo – hitsautui tiiviiksi. Bändi alkoi soundata tuhdilta kuin kunnon classicrock-pumppu, mikä oli mahtavaa. Myös keikkoja tehtiin innolla, joista ensimmäinen uudella kokoonpanolla oli Oulun Waldassa 10.11.2001. Kauheaa riehumista ja älytöntä äksöniä oli se. Keken kamat levisivät tai muuta sellaista. Vuodenvaihteen jälkeen keikat alkoivat olla eri lailla hyviä, eikä vähiten lavalla heikkopäisenä riehuvan kitaristin ansiosta. Keke oli bändin sekä Bob että Tommy Stinson. Nuori, merkuriaaninen, räjähtävä – ja söpö.

Touhumme “antaa mennä” –hengestä kertoo aika lailla se, että vuoden 2002 alkupuoliskolla lavakokoonpanossamme ehti vilahtaa jopa viulisti. Nuori Laura-tyttö oma-aloitteisesti lähestyi minua eräällä keikalla ja kertoi haluavansa soittaa kanssamme viulua. Mitä vittua, viulua Ruotiksessa – oikeasti? Mietin hetken. Vanha vierailijamyönteisyys (tai minun talimaisuus naisten edessä) nosti päätään. Idea oli niin päätön, että se oli kokeiltava alta pois.

Kevättalvella aloimme sovittaa viulua biiseihin. Laura oli soittajana itseoppinut aloittelija, mikä tiesi paljon, paljon ekstratyötä. Treenasimme koko ajan jo pelkästään liidikitaristin vihreyden vuoksi ja uuden instrumentin mukaantulo tiesi vain lisää treeniä. Ei vissiin auta, tuumin. Onneksi elin ja asuin kuin naimaton rock and roll -kylähullu treenikämpällä soittimien välissä. Olin musan äärellä koko ajan. Kevät kului siten, että iltapäivällä treenasin ja sovitin viuluja ja illalla pidimme treenit koko bändille. Hard working. Hot rocking with cold feet. Heavy duties of rare freedom. Hurlumhei.

Laura soitti Ruotomielessä lopulta vain muutaman keikan. Viulu ei istunut saumattomasti ja siitä oli sittenkin liiaksi duunia, jopa minulle. Lisäksi, kitaraahan tässä piti lisää saada, nyt kun kepinvarteen oli löytynyt oikeanlainen uniikki sekopää. Keijon kouliminen oli tärkein juttu. Sitäpaitsi, meidän oman GG Allinin eli Hopon ollessa keikoilla mukana, meitä oli jo viisi Huuskon pienessä Toyotassa eli kyytiinkään ei oikein mahtunut. Homma tyssäsi siihen. Kuitenkin suuret kiitokset Lauralle panoksestaan, kärsivällisyydestään ja ymmärryksestään yhteisen tripin päättyessä lyhyeen. Tulipahan kokeiltua. Ja nyt pojat, back to basics.

Ruotomieli on Kristallilapset: Rockskaba 2002

Toukokuussa 2002 bändin yrittäessä saada keskeneräistä ep:tään ulostettua, vanha kunnon outolintu Kari Kuusisto tupsahti jälleen tarinaan nakittamalla Ruotomielen bändikilpailuunsa. Karin oli aikomus järjestää jo edellisvuoden loppupuolella valtakunnallinen rockbändikilpailu, johon hän enemmän tai vähemmän vaati osallistumistamme. Vastasimme että vitut mitään mihinkään tulla. Rooster oli aikoinaan osallistunut kaikkiin mahdollisiin skaboihin, etenkin Kuusiston sellaisiin. Niissä oli ollut enemmän kuin tarpeeksi. Lisäksi Ruotomielen Hit Challenge –sekoilut oli yhä turhankin tuoreessa muistissa, joten oli noloakin koluta kilpailuja. Ei me mikään ravihevonen oltu. Ehdotus oksetti minua. Miten ja miksi ihmeessä Ruotis sitten päätyi osallistumaan bändikilpailuun taas?

Syy oli minun. Kuusiston bändikilpailussa oli kaksi sarjaa, originaali- ja cover-sarja. Olin alunperin, luultavasti humalaista tyhmyyttäni ja ihan varmasti jossain baarissa, lupautunut cover-sarjaan mukaan KISS-tribuutilla, joka olisi randomsekakokoonpanolla toteutettu lonkerontahmea one-off-hulabaloo, 100% tosissaan tehty kieliposkisuus ja jolla ei tosiaankaan olisi ollut Ruotiksen kanssa mitään tekemistä. Homma kuitenkin peruuntui, sillä koko skaba jäi pitämättä: ravintola Woodoossa ilmeni vesivahinko ja mesta suljettiin enne Kuusiston skaboja. Se siitä, ajattelin. Ja paskat.

Vesivahinko korjattiin, vaikkakin vasta seuraavan vuoden puolella. Silloin olin tietysti jo unohtanut koko helvetin homman. Kuusisto ei ollut. Hän vaati osallistumistamme vain muutama päivä ennen saakelin kisaa. No voihan vittu. Oikeasti. Ei minulla ollut mitään kasassa: KISS-jengi oli ympäri Suomea eikä itselle tärkeää spektaakkelia rakenneta päivässä. Kari ei kuitenkaan missään nimessä hyväksynyt viime hetken ”peruutusta”. Ei helvetti – pitikö tähän Ruotis sotkea? Piti vissiin.

Hexan ehdotuksesta päädyimme orjacoveroimaan Sielun Veljiä. Meistä tuli yhdeksi illaksi Kristallilapset. Pidimme kahdet treenit, joista jälkimmäiset pari tuntia ennen keikaa. Vedimme L´amourha-kuosit ylle, kukkaa hiuksiin ja nahkaliiviä selkään. Näytimme omituiselta – eli hyvältä. Ja koska olimme treenanneet niin paljon, meille ei ollut mikään ongelma myös kuulostaa hyvältä ja mikä parasta: meidän ei tarvinut muuttaa lavapreesenssiämme. Olimme jo valmiiksi hikeä suihkuava siekkarimainen sekopääakti. Hyvä Hexa – tällä idealla mennään, trash and burn!

Settiin valikoitui ”Aina nälkä”, ”Ihminen”, ”Kristallilapset”, ”Peltirumpu” ja ”Tiskirätti”. Keikka upposi kuin puukko pullaan ja voitimme sen saakelin kisan coversarjan. Siinä teille, perkele. Huokaisin. Nyt viimein kilpailut saivat olla tässä (ja yhtä vaille olivatkin – tsk. loppuvuosi). Skaballa ei ollut meille mitään merkitystä. Se oli yksi taisteluvoitto muiden joukossa. Hauska ilta. Muut bändit vihasivat meitä.

Niin ikään meitä vihasi koko Madetojan musiikkilukio kevätkonsertissaan Madrockissa kaksi päivää skabavoiton jälkeen, kun bändi täysin tahattomasti venytti settinsä ylipitkäksi. Helvetistäkö me tiedettiin, että keikka tarkoittaa kahta biisiä, kun kukaan ei sitä kertonut, saatana! Soitimme viisi tai kuusi biisiä kunnes PA:sta meni liu´t kiinni ja salivalot päälle. Täh? Niinpä tuore kitaristimme kiteytti hämmennyksemme omituisesti hoidettua hommaa kohtaa näyttämällä ”keikan” päätteeksi persettä, mikä saikin raikuvat yökkäilyt. Murto-osa yleisöä silti piti tätä huippujuttuna – yksi aplodeeraajista oli tuleva Ruotomieli-jäsen Veera Tuomi. Meidän no-bullshit –attityydi alkoi olla liikaa osalle universumia about tässä kohtaa. Meitä alettiin yhtä aikaa digata ja vihata.

Ep ulos!

Kesällä 2002 uusi, järkestyksessään toinen Ruotomieli-julkaisu Musta valo/Musta kuumuus –ep saatiin vihdoin julkaistua. Voi pojat, jo oli aikakin! Bändi oli tihentyneellä keikkailulla saanut kasattua valuuttaa painaa levyt. Meillä oli alusta lähtien kirjoittamaton sääntö: bändin tienaamat rahat menivät aina suoraan bändin tilille, jotta kenenkään ei tarvitse sijoittaa omiaan bensaan, levyntekoon, treenikämppään tai painokuluihin. Ekasta studiopäivästä oli jo 6 kuukautta, mikä oli helvetin pitkä aika meille tuolloin. Julkaisuajankohtana kesä oli tietysti surkein mahdollinen, mutta emme malttaneet odottaa enää tuntiakaan (JJTV). Me myös ”jakelimme” levyä itse, joten vitunko väliä millään oli. Tekele ihmisten ilmoille vaan!

Olimme jälleen todella tyytyväisiä levyyn. Se näytti ja kuulosti pirun hyvältä. Vaikka studio oli sama kuin debyyttisinkullakin, soundit olivat parantuneet aika lailla, biiseistä puhumattakaan. Kansi oli turhankin halpa viittaus 13th Floor Elevatorsin levyyn, mutta halusin kovasti nitoa meidät osaksi rock and rollin jatkumoa ja toisaalta tehdä pesäeroa vanhoihin bändeihini. Harrastin aika räikeitä rock ´n´ roll -intertekstuaalisuuksia näihin aikoihin. Viittailu oli keino antaa tunnustusta edeltäjille ja myös eräänlainen vastareaktio menneiden bändieni homogeeniseen, patrioottiseen, genrerajojen noudatteluun – en halunnut osaa enkä arpaa moisesta. Popin historian perusjutut tuli tietää ja selvittää YDIN! Mutta se siitä. Keijon osuus ep:llä jäi pieneksi, koska biisit nauhoitettiin samalla viikolla kun hän liittyi bändiin. Keijo oli ensi kertaa studiossa mukana ja vaikutti musiikin jälkeen, vaikka konkreettisesti soitti ainoastaan yhdessä biisissä, ”Aamun hajussa”. Ja hyvin soittikin.

Aloitin tiukan, koko maan kattavan postipommituksen. Promosin ep-levyä joka paikan joka osaston joka jampalle. Se yhdistettynä kuumaan kesäkeikkailuun vei meitä jonnekin, eteenpäin varmaankin. Kun palautetta alkoi ilmaantua levyarvioina, se osoittautui positiivisemmaksi kuin mitä ikinä uskalsimme odottaa. Bändi noteerattiin nyt jopa parissa suuressa musiikkilehdessä, mikä oli todella omituista. Meidät nähtiin tyyliskitsofreenisena, mutta omaperäisenä laumana pössynkatkuisina Siekkari-henkisiä garagehippejä. Minulle oli yhdentekevää, mitä meistä kirjoitettiin, kunhan kirjoitettiin. Halusin vain musamme kaikkien ihmisten kuunneltavaksi.

Videolle Pumpeli, Grinisterille adios

Kesällä 2002 Grinister-kitaristi Vesa Rönty otti jälleen videon teon asiakseen. Videobiisiksi valikoitui tällä kertaa vähän järkevämmin uuden ep:n aloitusraita ”Kivinen tie” (edellisen videon ollessa sinkun kakkossiivu). Veskulla oli konsepti valmiina: video jatkui samasta kuvasta, mihin edellinen video päättyi. Ja mahdollinen seuraava video tulisi jatkumaan taas uuden videon viimeisestä kuvasta jne. Video kuvattiin elokuussa Paska-Leton rannassa, kahden ja puolen kivenheiton päässä asunnoltani. Oli kivaa. Ja lämmintä. Hexa suoriutui makeasti minun soittamasta rumpuraidasta. Hopo näytteli näyteltävät osuudet hienosti ja piti kai munansakin piilossa, missä epäonnistui edellisessä videossa. Valmis paketti uitettiin psykedeliassa. Kaiken täytyi tapahtua helvetinmoisella tahdilla, sillä vielä samana syksynä tuore video voitti Oulun Musiikkivideofestivaaleilla kansanäänestyksessä Pumpelin. Olin äimissäni. Mitä helvettiä, biisistämmekö pidettiin? Niin kai. Outoa. Postyymisti kaikille teille, jotka joko äänestitte teosta ja/tai myötävaikutitte videon syntymiseen: mitä suurin ja lämpimin kiitos.

Samana syksynä 2002 päätin pestini Grinisterin rumpalina. Aika ei enää riittänyt kaikkeen. Rumpupenkki oli nastaa vaihtelua ja virkisti aikansa, mutta nyt sen tekonahka jo hiosti. Ja kun en edes ollut kaksinen metallirumpali – tykkäsin ihan liikaa sleebata ja kiilata – tuumasin Grinisterin ansaitsevan paremman kannuttajan. Ajan lisäksi Ruotomieli nieli kaiken energian, ja jos jotain joskus jäi yli, se upposi opintoihin OAMK:ssa. Joo, tosiaan… olin alkanut opiskella – ja sehän se vasta perseyttä olikin! Etenkin, jos teki kuumeisesti rokkibändin kuumaa esikoista PITKÄSOITTOA, joka oli maailman tärkein asia, ei koulu paljoa kiinnostanut. Itse asiassa, se ei kiinnostanut pätkääkään. Ajattelin, että ammattikoulutus on yksinkertaisesti vain käytävä – vähän kuin armeija. Jota en missään nimessä käynyt. Eli helvettiin kaikki tuo ja let´s rock.

Debyyttialbumi osa I: Martinniemi, Hamp-studio

Aikaa ei hukattu, taas oltiin levynteon äärellä. ”Musta valo/Musta kuumuus” –ep:n äänityksistä tuntui olevan jo ikuisuus ja uusia biisejä oli taas nippu valmiina. Letontiellä erakoituneena lukemattomista yöllisistä kotidemoistani tislautui uutta musiikkia tipotellen kuin pontikkaa. Sitä oli treenattu ahkerasti keväästä lähtien ja syksyllä olimme taas valmiit studioon. Päädyimme (ehkä vähän turhankin automaattisesti) jälleen Martinniemen Hamp-studioon, paikassa kun oli puolensa: sen soittotila oli iso ja se oli huokein ja lähin mahdollinen studio. Päästiinpähän päivän päätteeksi yöksi kotiin. Rytmiryhmä olisi saattanut ryypätä itsensä tai kaluston hengiltä studiomajoituksessa – sen verran railakkaita veikkoja olivat. Hexa kunnon tapakirstityn tapaan mm. kastoi miksauspöydän kaljalla.

Toisin kuin ep:n teossa, nyt suunnitelma oli selvä: bändi tekisi pitkäsoiton, ensimmäisen oikean albuminsa. Oikeilla bändeillä on oikeita levyjä ja pian mekin olisimme yksi niistä oikeasti. Bändi vietti Hampissa neljä tai viisi syyskuun päivää, joiden aikana nauhoitettiin 10-11 kappaleen pohjat sekä suurin osa päällekkäisäänityksistä. Koko bändi teki lujasti töitä: Keijo soitti kuin riivattu, Hexa takoi elämänsä parasta periodiaan, Masa oli luova, skarppi ja vapautunut eikä aina edes kauhean krapulainen. Homma sujui hienosti, kun ottaa huomioon, että levyttäminen on ihan perseestä ja yleensä me veimme sen perseyden muita pitemmälle. Ja tietysti vedimme perseet perseestä olevan perseyden perään.

Paljon aikaa tärvääntyi taas ruotokarman ansiosta: Hammondit surisivat mystisesti, nauhurit lakkoilivat ja niitä piti tasaisesti availla. Kun tekniikka taas skulasi, piti miettiä skulasiko bändi. Tarkemmin: kiilasiko rumpali vitusti vai ihan vitusti . Studio on tukala paikka. Viisi päivää pystytyksineen, soundcheckeineen ja purkuineen ei ole paljon. Muistettakoon, että yksi päivä rytmiryhmän osalta meni yhä useammin myös virvokkeisiin ja turvokkeisiin. Silti, homma kuitenkin saatiin pohjien osalta Martinniemessä enemmän kuin valmiiksi ja kaikki olivat yhtä tyytyväistä perhettä. Juttu jatkuisi overdubbauksilla jossain. Paska-Letolla varmaankin. Kyllä tää tästä. Hamp-session jälkeen Keke postasi bändisivuille:

“Ruotomieli sai viime viikonloppuna valmiiksi 5 biisin pohjat, joista yksi on vinylbonus->Haavat. Ensi viikolla Ruotis siirtyy Aslakin kämpille äänittelemään Fieldsin perkussio/lusikka-osastoa ja jotain kitaroitakin. Ainakin kolmas osa biiseistä tuntuu kestävän yli seittemän minuuttia, eli eepos tulossa, tuli pirtissä.
–Kuskus, 12.09.2002″

Debyyttialbumi osa II: Kiviniemi, Letontie 76

Syyskuun lopussa pidimme pienen breikin ja levytys jatkui vasta lokakuussa. Ateljeeksi valikoitui tietysti omituinen asuntoni veneveistämön yläkerrassa, missä bändi myös yhä treenasi. Voi pojat. Alkoi sekä helvetin hauska että turhauttava jakso bändin tarinassa. Kuinkapa niin? No, lueppas

Masan kirjoittama studiopäiväkirja ajalta 12.-13.10.2002:

“Elämä on erroria.

Ääni ei kuulu. Mikään ei toimi. Eli tyypillisesti lähti käyntiin. Tää on tää Ruotomielen paha karma. Jannella ollaan, Masa, Minna, Janne ja Heikki. Kaikki krapulassa. Perkussioita värkätään tulevalle soittopitkälle. Purkkapoppia se tulee sisältämään myös. Enkelikuoro on tilattu iltapäiväksi. Ylempi voima puuttuu peliin. Saatanallinen räkäisy katkoo kuorolta päät, mutta sitä me ei niille kerrota. Spontaani improvisaatio on päivän sana. Paitsi Jannella ei hirveä.

LA 12.-13.10
Perkkareita ja skittaa rykästiin Janixen kaa. Tirmoolia maisteltiin vähän. Vaihteeksi vittuilua laitteitten puolelta. Se ei haittaa kun ei tartte maksaa. Hampille ei ole varaa mennä kun Kari teki comebackin tuoden täydet studiohinnat. Eli Hampille ei lähtä ku miksaa ja sen jälkee ei varmaa ikinä. Planetstudioo aletaan hyödyntään täst eteen. Kait?

SU.
Lauluja vihdoinkin laulelemaan, kiitos Planet Caravanille jotka mikin ja vermeet lainas. Tattis. Jälleen tekniikka pettää. Tällä kertaa vika löytyi. Hukkaan meni ensimmäiset lauluotot stana. Heikin korvaan osu piikki. Pää melkee räjähti.”

Jo vain. Tarkennetaan vielä. Letontien sessiot menivät yleensä seuraavanlaisesti.

Perjantai: Keijo lainaa luvan kera tai ilman koulustaan 8-raitanauhurin sekä kassillisen piuhoja. Minulla on hyvät välit oululaiseen Qstudioon, jonka johtoportaan kanssa olen luutunnut öisiä alkoholinhuuruisia katuja. Qstudiosta saamme lainaksi mikkejä, etuasteita sekä muuta pikkuroinaa. Säätäessäni näitä Masa järjestelee viinaksia sekä kyyditystä (järjestyksessä) viinoille, kamoille ja ihmisille (Letontieltä oli 8km lähimpään Alkoon). Päivä menee tässä.

Iltaan mennessä koko menú on tykönäni, kiitos kuskien. Letolla vietämme leppoista jäähtyvää perjantai-iltaa yrittäen saada kaikkea sinne kasautunutta äänitysvalmiuteen. Kukin vuorollaan ihmettelee, a) miksi ääni ei mene sisään, b) miksi ääni ei tule ulos tai c) miksi nauhuri huutaa näyttö punaisena erroria ja d) mitä yleisvittua? Vääntö jatkuu, kunnes se saa meidät katumaan koko touhuun ryhtymistä. Päätämme keskittyä johonkin joka sujuisi paremmin, kuten vaikkapa Masan hoitamien viinaksien maisteluun, joka osalla bändiä (Hexan osuudet olivat jo nauhalla) on jo hyvässä vauhdissa – onhan sentään perjantai ja hanger-onit vastuullisesti paikalla. (Hanger-onit pääsisivät antamaan panoksensa levylle.) Jatkakaamme lauantaiaamuna. Kukin määrittelee termin “aamu” itse tarkemmin.

Lauantai. Iltapäivällä levyntekoon vaadittava ihmisaineisto on vaappunut paikalle ja krapulainen sormi tärähtää ensimmäisen kerran rec-nappulaan ja jonkinlaista audiomönjää alkaa onnistuneesti valua nauhalle asti. Näin varsinainen duuni käynnistyy. Lauantaisin saamme yleensä jotain aikaan ja työskentelemme, minkä ehdimme. Sitten ehkä paikalliseen (jonne vain 1,5km matkaa) yksille. Tai kaupunkiin, jos kuskit vielä selvinpäin.

Sunnuntai. Ehkä jotain äänityksiä, ehkä ei. Iltaan mennessä sessiot morfoutuvat slapstick-missioksi palauttaa ihmiset ja esineet sinne mistä tulivatkin. Päivän soitetuin instrumentti on puhelin. Kaikki soittavat sillä sooloa yhtäaikaa.

Vastaavat viikonloput toistuivat ja toistuivat ja toistuivat ja toistuivat ja toistuivat. Niiden lokaama sysky muuttui talveksi ja kalenteri laihtui olemattomiin. Oli todettava homman valmistuvan vasta vuoden vaihteen jälkeen.

Marraskuussa bändi kävi VIELÄ KERRAN osallistumassa VIHONVIIMEISEEN bändikilpailuunsa Virroilla, joissa se eteni karsinnoista loppukisaan tullen kovatasoisessa skabassa toiseksi voittaen päivän tai kaksi studioaikaa jostain kaukaisesta paikasta, jonne se ei koskaan mennyt. Rock and roll -käyttäytyminen kukki reissulla. Masa kommentoi tätä bändin sivuilla:

“Olitiinpa viikonloppuna Virroilla keikalla. Hetkenhuumassa päätimmä lähtee Bändi-skabaileen Virroille. Legendaarinen reissu. Virrat vie ja virrat tuo. Kusen virrat virtaa vatsavirtaan. Virt(s)aa löytyi myös pullosta josta itze kusia erehtyi tirmaseen huikkaset. Hyviä pändejä nähtiin (mm.Oliver, Space Fish,ööö…) Voitimme hopeaa. Reisun järjestymisestä kiitokset Inkeröisen Jompelle. Ilman sponsoria olis jäänyt lähtemättä.”
–Yama, 26.11.2002

Ja niin vuosi 2002 olikin siinä. Hyvää joulua, maailma, hyvää joulua vaan.

---