Uusi vuosi 2003. Alkuvuosi meni albumin parissa, tosin sekoilun käydessä koko ajan tuottoisammaksi. Teknisesti homma ripeytyi, vaikka adat-nauhurit mulkkuilivat ihan yhtä hervottomasti kuin ennenkin. Joonas Karjalainen tuli jälleen Ranualta Letontielle soittamaan pianot ja urut. Niiden lisäksi soitin Masa kanssa ensimmäistä kertaa syntikoita Ruotomielen tekeleelle. Hevosteltiin niiden kanssa kunnolla, ei ollut mitään rajoja minkään suhteen: musa-ensin –attityydi selätti kaikki typerät dogmat ja natsipurismin säännöt. Tiukan paikan tullen kysyimme toisiltamme, olisiko The Beatles, Devo tai Hawkwind tehnyt ratkaisun, jota olimme tekemässä. Olisi tietysti! Kreisinessin kanssa ei alettu nynnyilemään missään vaiheessa.

Sydäntalvella homma sujui jo varsin liukkaasti, ja kappas vaan – eräänä sunnuntaipäivänä ei enää ollut äänitettävää jäljellä: kaikki oli narulla. Mitä vittua – oliko se VALMIS!? No ei kai. Ei kun, oliko se oikeasti valmis? Oli se. Oikeasti. En voinut uskoa sitä, kuten en myöskään sitä, että muutama vuosi myöhemmin tulisin pitämään levynteon tuolloin absurdia aikahaarukkaa (syksy ´02 –kevät ´03) ihan kohtuuripeänä toimintana.

Tässä vaiheessa onkin jättimäisten kiitosten paikka teille kaikille, oi te ihanat ihmiset, jotka tuolloin meitä, kamoja ( ja täysiä & tyhjiä pulloja) kyyditsitte – we really do salute you. Te annoitte meille apunne ilmaiseksi ja mukisematta, eikä sille voi laittaa hintaa. Jos meistä joskus jotain tulee, me muistamme, että te olitte mukana jeesaamassa. Kiitoksia, kiitoksia ihan helvetisti.

Lähikuvassa Hexa Drums

Luoja ei avaa ovea sulkematta ikkunaa. Kevääseen mennessä maailman ensimmäinen Ruotomieli-pitkäsoitto oli valmis ja olimme onnen sumussa! Tosin onnesta ja sumusta huolimatta oli tullut kaikille hyvin selväksi bändin joutuvan luopumaan jälleen raajasta. Oli aika Hexan jättää bändi. Ja miksi? No, jokaisen – rumpali mukaanlukien – mitta oli täysi. Tappelimme koko ajan vähän kaikesta, ei pelkästään musiikista. Tilanne ei tapahtunut yhdessä yössä. Kaikkien vitutus oli vuosia kasautunut.

Hexa oli ystäväni naperosta asti: naapurin jätkä. Olimme kuin luodut toisillemme: yhtä ulkopuolisia ja klassista geek-ainesta päästä varpaisiin. Näytimme yhtä tyhmiltä kuin olimmekin (minä jopa tyhmemmältä), emmekä välittäneet paskaakaan. Meillä oli musiikki ja mikä ihana asia se olikaan: musan avulla jaksoimme niellä jokapäiväisen skeidamme: koulun, vanhemmat, turpaanvetävät tuhkamunakovikset, kotikylä Kiviniemen ja kepulaisen elämän absurdiuden siellä. Kaikki revolvoi musiikin ympärillä, jopa pienet repaleiset kuvitelmamme tulevaisuudesta. Olla teini-ikäinen Kiviniemessä teki unelmille yhtä hyvää kuin muuntajaan kuseminen. Ainoa lääke oli musiikki.

Perustimme bändintapaisen heti kun se oli mahdollista ja aloimme treenata hulluna, soitimme koko ajan. Alkuun olimme tietysti täysin neuvottomia instrumenttiemme suhteen. Hexa kyllä kävi rumputunneilla, mutta ei käytännössä oppinut siellä yhtään mitään, joten pysyimme samalla viivalla. Opimme juttuja yhdessä ja jaoimme opitun. Välillä vaihdoimme soittimia, sillä soittimet olivat kuin morfoosi Pandoran lippaasta ja Rubikin kuutiosta: olimme täysin vakuuttuneet niiden sisältävän salaisuuksia ja toismaailmallisia voimia, jos vain niiden koodit saisi purettua. Kumpikin kokeili kaikkea (ja se kokeilusekoilu jatkui Ruotiksessa: välillä Hexa jopa oli mikinvarressa – fun craziness.) Vietimme autollissa kaiken ajan. Tirin perhe oli todella, todella ymmärtäväinen ”musisoimisemme” suhteen. Sääliksi Hexan muutaman vuoden vanhempaa isosiskoa: teinitytön sunnuntaiden on täytynyt olla helvetillisiä. Yritä siinä paneskella poikakavereita tai viettää teinikrapulaa finninaamaisen pikkubroidin takoessa luuserikaveriensa kanssa makuuhuoneen seinän takana VÄHÄN SAATANAN LUJAA & VÄHÄN SAATANAN KAUAN. Treenien jälkeen valtasimme olohuoneen, keitimme kahvit ja tuijotimme kalut kovina ännännen kerran kuvapäiden pirtelöksi kaluaman Deep Purplen California Jam ´74 – tai Cliff ´em allin -videon ja tietysti TÄYDELLÄ VOLYYMILLÄ. Sen jälkeen takaisin autotalliin takomaan, kunnes sisältä isännän nyrkki morsetti seinään että ”jo se saatana riittää, jätkät”. Kaiken tuon myötä Hexasta tulikin lopulta mahtava takoja. Ja opittuaan takomaa, Hexa myös takoi ja LUJAA.

Rooster oli bändinriekale, joka kutoi oman tarinansa (joka dokumentoitu tässä historiikissa). Roosterissa opettelimme kirjaimellisesti hakkaamaan instrumenttejamme. Hexa vei sen muita pidemmälle. Jätkän volyymi ruokki omaani ja vice versa. Pian metelimme oli täyttä helvettiä eikä instrumenteistamme ei olisi voinut lähteä enempää ääntä. Autotallin lattia ui kapulaleseessä ja periksiantaneissa kitarankielissä. Se oli mahtavaa. Luotin meteliin enemmän kuin äitiini. Meteli puhdisti, ymmärsi ja tuki minua. Siihen pystyi nojaamaan. Ajan saatossa musiikkimme kehittyi siedettävämmäksi, mutta volyymi ei – se brutalisoitui entisestään. Lopulta tämä kääntyi itseään vastaan ja nyanssit kuolivat. Halusin pitää melusta kiinni, mutta halusin myös toisen ääripään. Huomasin joutuvani tyytymään puoleen. Roosterille oli normaalia sekä yleisön että henkilökunnan valittaminen läpi keikan, Ruotomielessä juttu voimistui yhä. Vuosien jälkeen se alkoi vituttamaan, asialle kun ei voinut tehdä mitään: Hexa soitti AINA täysillä. Piste. Keikkailu muualla kuin jättilavoilla alkoi olla mahdotonta, ja mitä helvetin asiaa meillä oli jättilavoille? Noidankehä kiristyi kurkkumme ympärille. Alkoi tappelu ja vääntö.

Ihmisenä Hexassa oli kottikärryittäin hyviä puolia. Hexa oli miellyttävä, sosiaalinen ja hyväntuulinen – toisin kuin minä. Hexa oli lojaali, eikä IKINÄ olisi loikannut toiseen bändiin – toisin kuin Mr. Embraze/Grinister. Hexa oli aina ajoissa – toisin kuin minä. Hexa oli hyväsydäminen ja varsin herttainen niin tahtoessaan. Minunlaisena mulkun kontrollifriikin kanssa on tietysti vähän vaikea olla herttainen koko aikaa. Rakastimme toisiamme, vaikka toisinaan teimme sen toisillemme hankalaksi. Hei, tästäpä random-esimerkki nimeltään:

Bändi palaa keikalta

Talvipäivä joskus vuonna 1999 tms. Bändimme palaa miltä lie keikalta mistä lie päin Suomea takaisin Kiviniemen treenikämpälleen vanhaan kalasavustamoon. Kaikista maailman pirsseistä meillä on lainassa entisen tyttöystäväni äidin pieni kuparinruskea peltilammas, ´84 Lancer Mitzu, joka sammuu joka toiseen mutkaan ja jonka mankka venyttää kylmyyttään jopa kesäisin. Ja nyt on talvi ja kylmä. Emme malta odottaa paluuta kalasavustamoon, jonka takia vaatteemme ja soittimemme – varmaan biisimmekin – haisevat kalalta.

Minä – kuka muukaan – istun ratissa ja hankalasti kuten aina. Vänkärin penkki on kattoon asti täynnä soitinromua, hyvä jos vaihdekeppiin pääsee käsiksi. Yhtään mukavampaa ei ole takapenkilläkään, jossa rytmiryhmä istuu kitaroiden, särkijöiden, tom-tomien ja pullomeren seassa. Jokainen on kevyesti krapulainen – paitsi Masa, joka on yön sekoiluista yhä autuaan kännissä. Se on ihanaa. Hexa on selvinpäin, mutta maailman malttamattomin päästä äkkiä kotiin juomaan huoneennurkkaansa jemmannutta kiljulitraansa. Joo-joo Hexa, mut ensin roudaus. Kaikki tunnetusti luistelevat tästä proseduurista aina kun mahdollista.

Savustamotreeniksen pihalle kaartaessani Masa samantien luiskahtaa omakeksimällä kuperkeikalla autosta ulos ja jotenkin vaan hiljaa ja itseltäänkin salaa automaatioleijailee pois paikalta ennen kuin ehdin edes sammuttaa lainakoslan. Jätkä on niin kännissä että luulee roudanneensa jo, ja täydessä tiedottomuudessa räpyttelee jo kaukana kohti uusia uljaita mahalaskuja. Samantien tämän perään Hexa, beelsebup vieköön, ottaa jalat alleen ja juoksee karkuun, niinkuin lapsi hammaslääkäristä! Aikuiset äijät, helvetti. Minä poimin salamannopeasti jäisessä maassa lojuvan (eihän meidän rumpalilla mitään peltikeissiä ollut) ja Hexalla lainassa olleen (paha virhe lainaajalta) crash-pellin ja HEITÄN sillä saatanan rieskalla pipo vinossa pakoon pötkivää rumpalia, enkä edes yritä heittää vain sinnepäin. Mutta ei, ohi menee ja komeasti ja lentävä lautanen laskeutuu Rysätie-Vaajatie –risteyksen jäälle jääden siihen yksin laskuaan tärisemään, kunnes rauhoittuu kaikessa hiljaisuudessa odottamaan yliajetuksi tulemista. Vitun vittu. Ja vitun jätkät.

Siihenpä jään yksin kylmissäni exän äidin autoa tyhjentämään ja roudaamaan kalanhajuisia soittimia, vahvistimia, kaappeja ja ständejä ja mitä lie kylmään ja kalanhajuiseen treenikämppäämme, jonka takia haisemme kalalta 24/7. Ajattelen, jotta onhan erityisen rock meno. Taas. Viikon päästä puhelimeni soi. Hexalle symbaalia lainannut kaveri kyselee crashinsa perään. Jaa-a.

Hexa poistuu Ruotomielestä

Vuoden 2002 loppuun mennessä olimme toisillemme jo todella vaikeita rakastettavia. Bändistä oli tullut taakka Hexalle. Eikä ihme, sillä minä vaadin jatkuvaa treenaamista, jatkuvaa skarppiutta ja huusin kun homma ei sitä ollut minun mielestäni . Ennen minun mielestäni tärkeää keikkaa saatoin pitää Hexalle privaattitreenit keskellä yötä. Olin aloittelija laulunkirjoittajana, mutta mulkkuilin kuin mestari.

Lopulta viimeinenkin hauskuus hommasta oli nautittu: meno oli paska, treenit kamalia ja keikat ala-arvoisia. Hexa oli ystäväni, enkä halunnut ystävää jättää, mutta en myöskään voinut tehdä hänen kanssaan musiikkia, ideani olivat rumpalin toteuttamattomissa. Paha yhtälö. Musiikillisesti muukin bändi kasvatti kaulaansa tasaisesti, eikä takapakkia voinut ottaa – kaikkien oli mentävä eteenpäin. Päätimme antaa Hexan mennä ennen kuin pahempia sattuisi. Jatketaan vaikka ilman rumpalia tai Keke hyppää kannuihin tai jotain. Keväällä 2003 heitetty ensimmäinen varsinainen kiertueemme, Masan näppärästi ristimä “Liksat on lapasia” –tour, oli musiikillisen kauheuden kulminaatio, jonka jälkeen peli oli muulle bändille selvä.

Huhtikuussa 2003 minun jahkaillessa yhä mitänyttiä bändi teki ratkaisun puolestani. Masa veti vessan, sanomalla Hexalle “tämä nyt taisi oli tässä”.  Eräs luku päättyi siihen. Hexa soitti viimeisen keikkansa Ruotomielessä kotikentällä Kellossa 4.4.2003 ja oli bändistä ulkona ennen bändin – ja samalla hänen – ensimmäisen pitkäsoittoa. Jäinen viima skannasi sisukseni, mutta huokaisin helpotuksesta. Sota oli hävitty, mutta tärkeintä että se oli ohi.

Toni puikkoihin

Kaikesta huolimatta ja täysin järjen vastaisesti olo oli omituisen tyhjä ilman Heikkiä, meidän omaa wall-of-noisea. Mutta näin oli paras. Mietimme hetken, että mitä perhanaa nyt tekisimme ilman rumpalia: siirtyisikö joku meistä rumpuihin, Masa tai Keke? Äh, vituiksi menisi. Molemmat kuuluivat tontillensa. Tekisimmekö vain levyjä? Piru vie, mehän olimme livebändi! Tarvitsimme uuden rumpalin. Kokeilimmekin kaikenlaista, mutta mikään ei toiminut täydellisesti, ei edes tarpeeksi hyvin. Ei ennen Toni Ohtosen löytymistä.

Kelataan hieman taaksepäin. Bändin alkumetreillä jokus vuonna 1999 Ruotomieli heitti keikan Kuivarockissa (jossa laitoin lavalla coolisti tupakiksi ja pudotin tulipään paidan sisään). Samalla keikalla soitti myös bändi nimeltä Elise, jonka rumpali Toni vaikutti pätevältä, vaikkakin hivenen kevytkätiseltä. No, Hexan rinnalla kaikki vaikuttivat hissuttelijoilta. Mutta miehellä oli tatsia. Ennen kaikkea hän vaikutti kohteliaalta, miellyttävältä ja älykkäältä. Tavatessani Tonin myöhemmin sattumalta kirjastossa rohkenin kysyä häntä Ruotomieleen. Toni kieltäytyi kohteliaasti, miellyttävästi ja älykkäästi. Kaikki jatkui entiseen malliin.

Takaisin nykyhetkeen. Törmäsin sattumalta Toniin kamalan “Liksat on lapasia” -keikan jälkeen, josta olin edelleen ihan paskana ja jonka Toni oli käynyt katsomassa. Voihan vittu. Toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt tuota keikkaa. Toivoin myös, etten olisi törmännyt koko ukkoon: en todellakaan ollut halukas puhumaan bändeistä tms. En siihen asti, kun hän yllätyksekseni kertoi olevansa halukas kokeilemaan rummuissamme. En ollut uskoa korviani. Oikeastiko? Oikeasti. Ei vitsi, tule sitten oitis Paska-Letolle!

Ensimäisestä biisistä lähtien homma rullasi kuin ryöväri. Tiesimme Tonin olevan miehemme. Toni eli ja hengitti musiikkia. Se oli niin ällistyttävää ja ennen näkemätöntä: rumpali, joka tajusi, mistä oli kyse ja missä kohtaa biisiä mentiin. Toni tulkitsi tyyliä kuin tyyliä tuikkaillen niitä kaikkia omalla tavallaan. Kenellekään ei ollut epäselvää: pimeä aika ohi. Aloimme ahkeran treenauksen oitis.

Vähän jännitti Tonin sopeutuminen joukkoon, olimmehan niin helvetin omituinen sakki. Oli käsittämätön mäihä, että niin omituinen tyyppi kuin Keijo klikkaa juuri meidän omituisuuden kanssa. Mietin, miten tässä nyt käy. Koko bändi oli aina ollut sen outuden, ulkopuolisuuden ja musiikillisen äärimmäisyyden ja äkkijyrkkyyden tiukasti yhteen puristama. Olimme yhtenäinen friikkirintama: sosiaalisesti kaikkea muuta kuin ammattimaisia, leppoisia tai salonkikelpoisia emmekä puhuneet smalltalkia. Silti olimme avoimia, lämpimiä, kilttejä ja hyväntahtoisia meidän omalla anti-kosmopoliittisella haista-vittu-tavalla.

Toni paljastui maailman kilteimmäksi – ja ihan yhtä omituiseksi kuin kaikki muutkin. Hän jopa piti meidän ihmemeiningistä. Tervetuloa parveen, oi odotettu outolintu! Toukokuussa 2003 Toni liittyi virallisesti Ruotomieleen. Eka keikka oli 27.5.2003. Se oli iltapäiväveto Intiön vanhalla kasarmilla kuuden hengen yleisön edessä ilman Masaa (joka oli keikalla Italiassa Suvannon kanssa) – Keke soitti baritonikitaraa ja tuleva Viisikko-Otto perkkareita. Kaiken sekoilun lomassa bändi viimeisteli debyyttilevyään, jolla Tonia ei kuultaisi lainkaan. Pesti alkoi siis Hexa-mimiikalla. No, pian Toni saisi oman tuuraajansa.

Keijon kesäduuni rumpalina

Tontsan ensikilometrit bändissä ajettiin kengurubensalla. Jo parin keikan jälkeen miehelle piti hommata tuuraaja, sillä uusi rumpali lähti pakulla ajelemaan ympäri Eurooppaa. Ei voi mitään. Rumpalin tuuraus hoidettiin sisäisellä siirrolla: Keke sai kesätyön Kannu-jannu 2003. Keken jättämä äärimmäisen tärkeä meluaukko kitarassa paikkailtiin kuitenkin kunnolla: kesäkeikoille tulivat mukaan Joonas Karjalainen koskettimiin ja Veera Tuomi saksofoniin. Ja tietysti Hopo ilmabassoili, tai mitä helvettiä ikinä tekikään.

Kesäkokoonpano oli suksee. Bändi soitti Oulun Qstockissa siihenastisen (k)uransa hikisimmän ja isoimman keikkansa, joka sai raikuvat ylistykset. Tuumin, että jotain oli oikeasti jalalla. Suosiomielessä kaikki oli ollut ihanteellisen tasaista vaikkakin verkkaista ja hyvin, hyvin loivaa nousua tähän asti. Jos piikkejä pitäisi väkisin nimetä, niin retrospektiivisesti keikkakesä 2003 voisi olla yksi sellainen. Silloin olimme katuojan kunkkuja. Vain ”Kruunut” puuttuivat. Ai niin, bändillähän oli se pitkään suolattu debyyttilevy tekeillä. Mitä sille kuului?

Debyyttialbumi osa III: Loppusuoran mutkat

Vaikka debyyttilevyn tekeminen oli musiikillisesti luova hulluilupiknik, ajallisesti ja teknisesti se oli perseestä. Prosessi kesti kaikkiaan 11 kuukautta, mikä oli meille aivan ennenkuulumattoman härski haitari. Levyä synnytettiin syyskuusta 2002 elokuuhun 2003 asti. Miksaus vei kuukausia, kun studioon ei millään päässyt ja kun pääsi niin päiväksi kerrallaan. Lisäksi, kaikkea pikkukapulaa löytyi rattaista koko ajan: esim. miksauksessa huomasin akustisen kitaran kadonneen ”Yksinäisen aikamatkaajan kosminen blues” –biisistä. Se soitettiin sisään masteroinnin yhteydessä. Ratkaisu oli kötyrikonstien aatelia. Eikä siinä vielä kaikki: levy lähti painoon kesälomien kynnyksellä ja viipyi painossa pikkasen luvattua pitempään, mikä tarkoitti sitä, että levyt eivät ehtineet julkaisukeikalle. No voi video. Julkkarikeikka ilman levyjä – niin yleistä kuin se onkin – on aina niin nolo juttu. Vaan ei huolta, oppisimme käsittelemään tilannetta – se toistuisi vielä.

Elokuussa 2003 maailman ensimmäinen Ruotomieli-pitkäsoitto Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois oli vihdoin ulkona. Mikä fiilis (now playing: Flashdancen tunnari)! Ja jälleen kerran olimme hirmutyytyväisiä. Tietysti esikoislevy siunattiin nimihirviöllä In The Court Of The Crimson Kingin tai Sorry Ma, Forgot To Take Out The Trashin tyyliin. Homman henki oli ”kaikkea vitusti koko ajan” ja bändi soitti levyllä kuin viimeistä päivää. Loppuaikoina Hexan rummuttelu heitteli pahastikin, mutta Kruunulla hän soittaa paremmin kuin koskaan sitä ennen tai jälkeen, Kruunu oli Hexan kuumin tunti rumpupallilla. Keijo pääsi vihdoin ja ansaitusti esille kitaroineen. Tilaa oli tietysti myös Masan kolinoille & kokeiluille: Masa soittaa levyllä kaikkea munniharpusta (”Musta valo/Musta kuumuus”) syntikkaan, Kujanpään pesutuvasta “lainatusta” matonpesusaavista (”Tervetuloa yöhön”) Hexan hajoittamiin pellinrämiin (”Yksinäisen aikamatkaajan kosminen blues”). Ylipäätään, kaikki loistavat hampaat irveessä. Minäkin ärjyin, vinguin ja puhkuin parhaani mukaan.

Vaikka levyllä soittava bändi oli kokoonpanonsa kovimmassa iskussa, se ei ollut meille mikään syy olla hyödyntämästä ennätysmäärää vierailijoita. Joonas, meidän oma lainataikurimme, kutoi ”Synti”-biisiin hienot plugari-mellotronit ja paukutti pianoa mahtavasti läpi levyn. Roosterin laulaja Musti antoi meille potkut anteeksi ja samalla äänensä ”Köyhän pojan paluu bluesiin”. Le Chuck Ylikangas puhalsi huuliharpun samaan biisiin.

Syvemmästä syynäyksestä kiinnostunut voi tsekata Jarmo Hiltusen La Bruta-artikkelin, jossa minä ja Keijo käymme levyn biisi biisiltä läpi. Haastattelu on tehty julkaisun aikoihin ja jutut ovat sen mukaisia.

Videografia sai myös jatkoa. Vesa Rönty – kukapa muukaan – ohjasi videon uuden levyn ”Luu ja henki” –biisiin. Tosin, formaattina musavideo oli kuitenkin ehtinyt jo ohittaa kulta-aikansa: nuorisohjelma Jyrki oli lakkautettu, MoonTV tehnyt konkurssin ja Music Television (johon meillä ei ollut mitään asiaa) aloittanut liukumisen musiikkikanavasta ”tositv”-tuutiksi. Niinpä hienosta videosta ei varsinaisesti ollut levyn buustiksi. Muutenkin promomielessä operoitiin edelleen DIY-metodein. Singlelohkaisuja ei syystä edes harkittu, minkäänlaista markkinointia ei harrastettu eikä mitään jakelua tietenkään ollut. Toimitimme itse levyt levykauppoihin sekä luonnollisesti kauppasimme levyä keikoilla ja netissä. Homma oli niin välitöntä ja naiivia kuin se musabisneksessä voi olla. Ruotis oli niin DIY kuin voi olla. Olimme tottuneet siihen, että IHAN KAIKKI täytyi tehdä aina itse.

Loppuvuosi 2003

Niin sietämätön kuin debyyttilevyn tekoprosessi olikin, se oli kaiken tuskan arvoinen Hexan hienoin tunti kannuissa ansaitsi tulla taltioiduksi ja julkaistuksi. Keke oli nyt enemmän kuin sisäänajettu; poika oli irroittamaton osa bändin verta & sielua. Rumpaliongelma ratkesi Tontsan myötä, Luojan kiitos. Bändin lavavoima oli establisoitunut vuosien tiukan treenin sekä lisäinstrumenttien myötä. Niin, ja tietysti myös bändin oma antimusiikillinen ekshibitionisti, Hopo toi osansa kaaokseen. Me olimme hyvä akti. Tarkemmin sanottuna Vuoden Liveakti 2003.

Loppuvuodesta ilmeni Oulun olevan seuraavan vuoden 2004 Pop City. Meitä pyydettiin mukaan projektiin. Emme tienneet, mihin meitä oikeastaan pyydettiin mukaan, mutta lähdimme silti. Hey, free lemons. Muita akteja olisivat Katve, Universal Audio Attack Orchestra, Atomivakoojat ja allekirjoittaneen entinen orkesteri Grinister. Ruotomielen Pop City-sinkku olisi ensimmäinen viidestä ja se julkaistaisiin helmikuun 2004 alussa. Sinkkua työnnettäisiin joka hanuriin ja sen julkaisukeikalla esiintyisi myös Kauko Röyhkä, mikä kohotti ja valmiiksi korkeita fiiliksiä. Ei vittu jätkät, Kaukon kanssa samalle lavalle – vaikuttaa lupaavalta. Meillä oli taas uusia biisejäkin valmiina, joten bändi meni Tapaninpäivänä studioon ja nauhoitti Pop Citylle singlen. Badabim badabum.

Vuosi 2003 oli hässäkkää. Tuntui, että nyt vasta homma oli kunnolla alkanut: Tontsa oli ollut viimeinen, olennainen ja erittäin odotettu silaus. Tästä alkaisi tosihomma. Ja hommaa tuntui piisaavaan. Eri asia olisiko se palkitsevaa vai hajoittavaa. No, syteen tai saveen – täältä me apinat tullaan!

---