Mennyt vuosi oli viemäritason triumffi bändille: debyyttialbumi saatiin ulos, huono veri vaihtui Tonin myötä ja kaikkien oululaisbändien seasta Ruotis oli valittu Pop Cityn buustattavaksi. Kyseessä oli suomalaisen musiikin tiedottamiskeskuksen FIMIC:in projekti, joka keskittyi aina vuodeksi kerrallaan tukemaan yhden kaupungin muutamaa sainaamatonta bändilupausta. Nyt Oulu oli tuo valittu kaupunki ja Ruotomieli yksi ”lupaus”. Ei ollut mitään syytä olla astumatta uuteen vuoteen mitä toiveikkaimmin tanssahduksin. Elettiin aikaa, jolloin leppoisuus, viattomuus ja viriiliyden tuoma estoton hulluus olivat optimeissaan. Sex, drugs and best possible rock and roll. Pop City -vuosi lepäsi edessämme neitseelliset, täyteläiset haaransa levällään, keikkaa piisasi ja uusia lauluja ilmaantui kuin reikiä ryysyihin. Joulun pyhinä äänitetty single oli ollut vaivaton sessio ja valmis pikkukiekko odotti julkaisuaan.

Pop City –single

Bändi oli astunut Tapaninpäivänä Oulun Planet-studioon – myöhemmin Q-studio. Pop City piiskasi tunnelmaa rahoittamalla sessiota parilla satkulla. Aloimme heti änkyröidä kieltäytymällä sormella osoitetusta studiosta ja projektin valmiista sapluunasta. Ilmoitimme kuitenkin, jotta älkää huoliko, toimitamme teille sinkkunne.

Vittu, jos kerta studioon mennään niin sama nauhoittaa kokonainen albumi ja lohkaista sen sessioista sinkku. Uusia lauluja oli taas levyllinen kasassa, olisi sama äänittää niitä kerralla useampi. Näin työstyi ”Häviäjät”/”Anna-Liisa” ratakiskojen vieressä Joutsesillan alla. Sessio oli Tonille ensimmäinen meidän kanssa. ”Ei ku vittu vedät vaan!” oli vastauksemme mihin tahansa kysymykseen. Tekotapa oli: ensin hutkitaan, sitten tutkitaan tuhon jäljet. Kaikkeen piti vaan heittäytyä mukaan. Olimme tottuneet sukeltamaan tuntemattomiin vesiin pää edellä.

Sinkusta tuli ihan jees, ei napakymppi eikä huti. Tuotanto ei olisi voinut olla epätrendikkäämpää tai kauempana radiokelpoisuudesta, joten edes farmitason läpilyönneistä ei unelmoitu. Ykkösraita ”Häviäjät” oli yksi monista sotahuudoistani yksilön henkistä yhdenmukaistamista ja vallitsevan törkeän eriarvoisuuden ylläpitämistä vastaan. Pitäähän semmoisia tehdä. Kakkossiivu, tosituntemuksiin perustuva ”Anna-Liisa” – viimeisiä niin suoria ihmissuhdekitinöitäni. (Totesin nopeasti tuon polun olevan turmiollinen.) Biisin soundit ovat paremmat kuin ykkösraidalla, mutta albumikokonaisuuteen sen goodtimey-hölkkä ei istunut. Sinkkubiisien jälkeen jatkettiin muun materiaalin parissa, joka tuntui valmistuvan melkein kuin itsestään.

Single julkaistiin Oulu Pop Cityn avajaiskonsertissa, jossa esiintyi myös Kauko Röyhkä. Meidän överiys ja fuck-the-rules –asenne oli nyt täydessä kukassa: keikka alkoi nimettömällä akustisella soolokappaleella, jonka tein samalla kun esitin sitä ja jossa Joonas soitti “jotain huilua” (mitä niitä nyt on), jota oli harjoitellut ehkä kaksi tuntia. Joonas kertoi ennen keikkaa opetelleensa foninsoittoa yhtä kauan kuin huiluakin, joten totta kai lavalla nähtiin foniduo Veera & Joonas. Hei, kaikkea koko ajan ja ihan vitusti! No rules. Keikan jälkeen nielaisin valkkaripullon uskaltaakseni mennä juttelemaan Röyhkälle, jonka tiesin kyllä miellyttäväksi mieheksi. Juttelimme Dylanista ja Lou Reedistä ja annoinpa hänelle debyyttilevymmekin. Muutama viikko myöhemmin sain Kaukolta kirjeen, jossa hän kommentoi levyä ja antoi muutamia neuvoja. Kauko tuskin käsitti eleensä merkitystä.

Pop City:n starttibileissä julkaistua sinkkua meni heti kivasti kaupaksi, mutta radioaalloille se oli aivan liian ruffi dimangi. Radiota varten tuottaja olisi ollut rahasummaa isompi jeesi. Nyt mentiin minun/bändin sekoilutuotannolla, jossa kaikki – oikeasti ihan kaikki – taiteellinen kreisinessi meni läpi. Kun Masa ehdotti että ”hei jätkät laitetaan tähän sinkkubiisiin väliosaksi epävireinen musichall -läh-läh-läh -poikakuoro accapellana ja höystetään se patarummuilla ja lautasilla!”, niin bändi vastasi ”ei vittu… aivan helvetin hyvä idea!”. Taiteellinen vapaus, mikä ihana asia. Pop Cityn promotointaktiikoista ei ollut mitään tietoa, joten olimme sinkkumme kanssa käytännössä ihan yhtä omillamme kuin ilmankin – me vain puuhailimme ja pidimme itsemme aktiivisena. Eli mitä tehtäis? Tehtäiskö vaikka tämä albumi loppuun?

Koiruohobluesband osa I: Oulu – jumitusta Joutsensillan alla

Kato heti kun kirkko valmistuu, Iisakki alkaa vuolla uutta. Päätöntä menoa – total kreisiness. Tai no, olihan debyyttilevyn julkaisusta kulunut jo muutama kuukausi ja sen äänityksistä paljon kauemmin. Ja ei kai meillä ollut hullua tahkoamistamme parempaakaan tekemistä. Ei minulla ainakaan.

Tällä kertaa bändi jostain syystä EI mennytkään Martinniemen Hampiin, olivat varmaan nostaneet hintoja tai sitten kaupunki houkutteli muuten vain, olimmehan kaupunkilaistuneet. Muutin pois Paska-Leton veneveistämöstä ja Toni järjesti uuden treenikämpän Kaijonharjusta. Nyt bändi työsti levyä matalassa ja maanalaisessa Planet-studiossa lähellä keskustaa. In the City!

Ensimmäinen sessio oli jälleen tyypillisen hedelmällinen. Sitten alkoi se obligatoorinen tervanjuonti. Olin onneksi alkanut pitää studiotyöstä – ekslusiivinen reklusiivi kun olen, joten minua ei studiossa vituttanut. Muiden hoidettua hommansa hujauksessa ja häivyttyä sen jälkeen, minä aloitin yksinäisen värkkäämiseni. Eihän paska itsestään ulostu, jonkin lihaksen täytyy toimia. Lukittauduin studioon talveksi. Se oli nokturnaalista: oli pimeä kun menin sisään, oli pimeä kun tulin ulos. Hankala juttu Planetissa oli siellä olevat treenitilat: paikka oli vapaana vähän ja ihan miten sattuu. Keijo – opportunisti kun on – heitti lisää hiekkaa öljyyn konduktoimalla 3 hlöä tai 240 kg lihaa -bändinsä (myöhemmin Viisikko) sessiot omiemme sekaan, mikä teki harvinaisesta studioajasta uhanalaista. Loppumetreillä tein levyä ihan mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Tässä kohtaa kuuluu kiittää Mikko Forsténia sekä studiossa treenanneita yhtyeitä ymmärtäväisyydestä. Kiitos kun jaksoitte tätä paisetta perseessänne koko talven 2004.

Mut joo albumi, no sehän vaikutti lupaavalta, jutussa oli tunkkaista tuoreutta. Moni biisi oli ensimmäinen otto (olisi sietänyt olla myöhempikin, jos totta puhutaan). Narulla oli jopa entistä hullumpaa hulluilua. Tuottajaa meillä ei ollut tälläkään kertaa. Olimme oman kollektiivisen kritiikkimme varassa, eikä se aina ollut hääviä tai edes kattavaa. Moni ratkaisu oli itse asiassa minun soolopäätös muun porukan alkaessa olla enenemissä määrin ”poissa” äänestyksistä. Keijo etenkin oli oppinut rocksukeltelun nolon taidon ja oli paikalla miten sattuu. Joonas lupautui jälleen soittamaan koskettimet, tosin tällä kertaa bändi meni hänen luokseen. Keväällä bändi aloitti Torniossa laukkaamisen viimeistelläkseen äänitykset ja miksatakseen levyn siellä. Lappi kutsui!

Bändin muovaillessa levyään santa Pop City -tiimalasissa valui. Helmikuisen avauskeikan jälkeen operaatio oli ollut meidän osalta mykkä. Levy-yhtiöistä tai luvatuista festivaalikeikoista ei kuulunut mitään – paitsi Provinssirockista, joka järjesti nettiäänestyksen PC-bändien välille: eniten klikkauksia kerännyt pääsi keikalle festareille. Tuo äänestys meni vituiksi bändien asuessa päätteillä äänestämässä itseään. Se Provinssirockista ja festareista ylipäätään. Vaan mitäpä sitten. Tornio kutsui, paloi, savusi ja haisi. Miksaaja Mikko ”Muumi” Kiviniemi arvioi sotkun olevan ohi viikossa. Muumi-parka ei tiennyt, että Ruotis suorituu ehkä röökitauosta viikossa. Tästä tulisi vielä pitkä ja karvas kakku.

Koiruohobluesband osa II: Tornion kevät

Torniossa meinasi järki lähteä. Uupuvista soitoista selviydyttiin vielä kunnialla: Joonas paukutti flyygelit ja hammondit mallikkaasti, minkä jälkeen äänitimme vielä ns. lisäsälät, jotka tällä kertaa käsittivät mm. taputusta, epävireistä gospelkuoroa, vibrafonia, akustista kitaraa, tömistelyä, erityyppistä vinkunaa sekä Masan mieliksi jotain helvetin Arkturus-suhinaa. Sitten alkoi miksaus. Ja paska lennähti tuulettimeen. Valaisenpa keissiä nimeltään

Tavallinen miksaussessio

Perjantaiaamu klo 9.00. Lintsaan koulusta. Missaan pari pakollista luentoa, yhden tentin, jonka päätän yrittää yrittää tehdä myöhemmin ja lällällää. Aivan sama. Vi(llanu)ttuun opinnot, tämä on tärkeämpää. Lappi odottaa. Studio on saatu vihdoinkin buukattua, mikä ei taaskaan ollut helppo nakki. Sinne or bust!

Autoa ei ole, joten Tornioon tykitetään bussilla. Tekstaan Keijolle ja Masalle, mihin linjabiiliin kompuroida asemalla. Masa piippaa samantien takaisin tulevansa Kellosta kyytiin, Kekestä ei kuulu mitään. Hyppään fillarin selkään ja sotken bussiasemalle. Ostan kuskilta piletin, mutten nouse vielä kyytiin. Sytytän tupakan ja tähyilen ympäri Raksilaa, josko pojua näkyisi. Totean Keijon myöhästyvän/haluavan myöhästyä. Kapuan kuljettajan hoputuksesta bussiin ja nytkähdämme matkaan kohti pohjoista. Kuski poimii Masan kyytiin Kellon suoralla. Onneksi emme pysähdy sen pidemmäksi aikaa – paha Haukipudas-antipatia valtaa solut. Olen kärsimätön päästä perille.

Perillä Torniossa nopeasti marketista karjalanpiirakoita ja kaljaa. Muumi odottaa jo studiolla. On äänittänyt Joonaksen soittamat flyygelit ja miksaa lauluraitaa, kun astumme sisään kalsean koulurakennuksen tyypillisen steriiliin miljööseen. Annan Muumin sotkea niin kauan kuin maltan. Kaikki tietävät Mr. Kontrollifriikin lopulta aina raivaavan tiensä nappuloille ja alkavan muista piittaamattoman ruuvaamisensa. Niin teen tälläkin kertaa.

Studion äänipöytä ei ole uusin huuto, joten saadaksemme aikaan halutut jutut, täytyy tehdä multisormitustyötä lennossa: kaksi jätkää molemmin käsin miksaustiskillä, kolmas laittaa biisin pyörimään ja masternauhan tallentamaan. Homma yritetään saadaan natsaamaan lennosta. Vitsi piilee siinä, että kaiken täytyy onnistua millilleen tai biisi menee uusiksi. Ja uusiksi menee ja monesti. Onnistunut miksaus vaatii aina läpimenon kappaleen alusta loppuun, joten aikaa palaa. Vitut kajahtelevat sormien osuessa vääriin paikkoihin. Homma toistuu ja toistuu ja toistuu. Vaikkua suojaksi työstävät korvani eivät enää erota hyvää huonosta. Jatkan silti.

Hiotaan ja hiotaan kunnes minä olen tyytyväinen ja muut järjiltään. “Se sun s**tanan soitin on näyttelijä! Sun pitää miettiä, minkälaista ja mitä roolia se juuri tämän näytelmän juuri tässä kohdassa pelaa! Onko se roisto vai statisti, saako se naisen?! Ammutaanko se vai ajaako se auringonlaskuun?!” Tätä rataa. Omituisen kommunikointimme takia kollektiivinen sovittaminen ei ole bändimme vahvuus – kaikki soittavat täysillä koko ajan – ja miksauksessa paikkaillaan juuri tätä; tuodaan asioita eteen ja viedäan niitä taakse, alleviivataan, peitellään, pyyhitään ja järjestellään hajanainen lauma soonisuutta asetelmaksi.

Masa kyllästyy epäselviin mutinoihini ja päättää häipyä. Moses Hazyt piipahtavat moikkaamassa. Rönnyn Vesku soittaa ja kysyy uuden levyn Näänkö Valon? -biisin audioraitaa. Leikkauspöydällä oleva uusi musavideo kaipaa jo ääniään. Vastaan tekevämme parhaamme mahdollisimman nopeasti, ja tiedän valehtelevani totta. Muumi kiroilee: jostain kuuluu omituista rutinaa. Aijaa. Meneekö se masterille asti? Menee. Vitut kajahtelevat yhä kovemmin. Aikaa käryää.

Cd palaa päivän työstä, mutta meille ei ole aikaa odotella sen finalisoitumista. Kello lähenee 22, talon varashälytin aktivoituu silloin. Kamat kasaan ja nopeasti ulos talosta tai joudumme turhan hälytyksen maksumiehiksi. Kello 21.58 olemme ulkona. Heitämme ylimääräiset kantamukset majapaikkaan ja painelemme porukalla Jetsetiin kaljalle. On ahdasta, onhan perjantai. Lappalaiset tappelevat keskenään, minä poltan ketjussa. Veera soittaa, juttelen kunnes akku sanoo hyvää yötä, ime sladdia. Vielä yhdet? Passaa. Tappiin asti mennee. Menköön.

Majapaikkani lattialla maatessani kissankarvat kutittavat kevään piiskaamia allergikonsilmiäni. Luen Marshin Glory Daysia ja yritän pohtia maailmanpolitiikkaa, maatalouden ongelmia, tissejä, kuolemaa – mitä tahansa muuta kuin päässä soivaa sekoitusta tekeillä olevasta levystämme. Ei onnistu, en tajua mitään ajatuksistani. Oluella on osuutensa asiaan. Kaikki biisit soivat yhtä aikaa päässä aina siihen asti, että taju vihdoin lähtee.

Lauantaiaamu. Herään silmät kirvelevinä. Muumi, meistä reippain, on jo mennyt studiolle. Sovittu aloitus viivästyy tunnin, niin kuin kaikki aina ylipäätään. Tapani mukaan olen aamun hitain. Studiolla kuuntelemme edellisillan työn. Onko rutinaa? On rutinaa. Multisormituksetkin ovat menneet pieleen: jokin instrumentti liian isolla tai pienellä, mutta ei sillä väliä, koska sekin rutisee. Rummut kuulostavat kummilta tai paremminkin kumilta. Laulukaiku ei toimi. Kuunnellaan edellisen eli viikon takaisen miksaussession versiot samoista kappaleista. Nekin rutisevat. Koko homma menee uusiksi. Voihan paska. Tähän astinen duuni on siis turhaa.

Takaisin sorville. Ilman selkeää syytä rutinaan on vain yritettävä uudestaan: jospa nyt onnistuisi, vaikka mäihällä. Ja näin homma toistuu ja toistuu kunnes lauantaipäiväkin kääntyy hiljalleen illaksi, jonka myötä Toni saapuu autolla Oulusta. Soitamme hänelle työtä. Nyökkäilee ja kommentoi, minkä uskaltaa. Näkee naamastani, että huonosti menee. Kello lähenee 22, uusi cd palaa. Seuraava miksaussessio saadaan aikataulusyistä vasta kahden viikon päähän. Kamat äkkiä kasaan ja autoon. Pikareissu Haaparannan puolelle, halpaa sätkäpaperia ja laihaa kakkosolutta. Tontsa ajaa seurueen Ouluun. Matkalla kuunnellaan poltetun miksaus-cd:n perään Sonic Youthin uusi Nurse-levy, joka on kamala pettymys: se kuulostaa niin jumalaiselta. Kukaan ei sano mitään. Väsymys onneksi vaientaa vitun-paska-monologini.

Kotona stereoni soittavat biisiä. Rutisee. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Keijon isä soittaa ja kysyy onko poikaa näkynyt. Piti näkyä, ei näkynyt. Veera on jossain ulkona. On lämmin toukokuinen lauantaiyö. Kesän merkit ovat ilmassa, kaikki ovat ulkona. Kaupunki on juhla. Minä olen hukannut kutsuni jonnekin rutinan sekaan.

Koiruohobluesband osa III: Julkaisu

Lopulta urakka kuin urakka valmistuu, ja niin tämäkin. Onneksi asioiden ja ihmisten ei tarvitse olla helppoja tai miellyttäviä ollakseen hyviä. Ainakaan minä en ollut. Lopputuloksesta tuli kuitenkin hyvä. Se oli paras mahdollinen paskapökäle, kivun kanssa synnytetty. Teimme helvetisti duunia levyn eteen. Parempaan emme olisi pystyneet ilman lataamokeikkaa. Tietysti asiaa auttoi se, että bändi oli lyhyen studiokeikkansa aikana joulupyhinä soittanut kuin sielunsa pitimiksi parasta rockiaan koskaan.

Valmiille levylle päätyi 11 biisiä, jotain jäi kai ylikin. Albumin epävirallinen työnimi ”Avaruusgospel 2004” vaihtui lopulliseksi Koiruohobluesbandiksi. Paska meni painoon heinäkuussa 2004. Tai paska ja paska. Jos totta puhutaan, tuore levy oli oikeasti ihan helvetin hyvä. Olimme ylpeitä ja valmiita julkaisemaan sen HETI, mikä tarkoitti heinäkuuta ja Oulun Qstockia. Oli vain yksi mutka. Varsinaiset levyt eivät taaskaan ehtineet painosta ajoissa Ouluun! Nolo juttu. Mutta keikkana Qstock oli taas villiyden huippu. Paviljonki oli täysi ja kuuma kuin sauna. Soitimme loistavasti. 2004 Qstock oli korkein momenttimme kotikaupungissa. Vielä tuolloin kävelimme kuralammikoiden päällä. Emme tienneet, että tästä alkaisi alamäki.

Uusi, uljas, kosminen, sooninen, kompleksi ja naivi ja what-not Ruotomieli-albumi oli taas kerran julkaistu ilman kummempia seremonioita, ja jälleen keskellä kesää. Töttöröö. Olimme liian malttamattomia venyttääksemme julkaisua syksyyn, mikä olisi ollut viisaampi ratkaisu. Ehei, sillä malttamattomuuden lisäksi olimme vielä omahyväisiäkin. Ajattelimme että ”me olemme pieni ja mahtava Ruotomieli-napoleon! Me emme tyrkytä kenellekään, vaan meiltä vongataan”. Tämä tarkoitti sitä, että pidimme levystä meteliä kotisivuillamme ja oletimme sen kuohuttavan universumia. Toki levyä oli odotettukin ja teoriamme toimi käytännössä tietyllä kellaritasolla. Koiruohobluesband kuitenkin olisi meidän viimeinen suuremmin odotettu levy. Julkaisijaa tai jakelijaa ei ollut edelleenkään, niinpä levyä sai sieltä, mihin olimme ne henkilökohtaisesti vieneet sekä tietysti bändin kotisivuilta, keikoilta ja mujupussistani radalla.

Uusi levy, aijai. Sen tekemisen lievästä kamaluudesta ylipäästyäni olin siitä yhtä ylpeä kuin ihmiset ihmeissään sen hienoudesta. Tuota ihmettelyä sainkin kuulla. ”Mä kuulin että levynne on hyvä, mutta että noinkin hyvä…” Pöyristyttävää. Kuinka surkeana bändinä meitä pidettiin? Bändeiltä kuului odottaa mestariteoksia, etenkin meiltä! No, näyttämisen tarve jatkui siis yhä. Tien päälle ja kitarat ojoon, pojat . Ja ilmeisesti olimme yhä katsomisen arvoinen liveakti, sillä elävänmusiikinyhdistys Rotos RY julisti meidät Vuoden 2003 Livebändiksi, mikä oli ihan kiva juttu. Vuonna 2004 tehtiin paljon keikkoja ns. Ruotis Big Bandina, jossa oli mukana saksofoni, koskettimet ja perkussiot. Ja Hopo tietysti. Ylitornion Aawastock oli yksi Big Band -keikoista. Siellä tapahtui seuraava insidentti.

Aawastock 2004: Anna nimmari, saat turpaan myöhemmin

Aawastock oli Aavasaksan kauniilla huipulla pidettävä malttikoon rockjuhla, jossa esiintyi kuitenkin suurenkin luokan kotimaisia festaritärppejä kuten Tuomari Nurmio, Viikate, Tehosekoitin jne. Pahimmat perusfestareiden paska-aktit oli jätetty line-upista kaikkien onneksi. Hyvät festarit. Olimme Ruotis Big Bandillä liikenteessä eli perusnelikon lisäksi mukana olivat Joonas kiippareissa, J. Aslak & Mielipuoli -sivuluisussa soittanut Tomi perkussioissa, Veera fonissa ja Hopo, öh, aineissa.

Aawastockissa oli yleensä lunki meininki juurikin rockjuhlan kotoisan pienimuotoisuutensa vuoksi, eikä tämänkertainen festi poikennut kaavasta. Hyviä bändejä, hyviä ihmisiä ja mukavasti tilaa nauttia tuosta kaikesta. Onnistuneen oman keikan jälkeen availimme kaikessa rauhassa sihijuomia kivassa kesäsumussa ja seurasimme muiden esiintymisiä. Ilta meni oikein mukavasti. Sääkin suosi.

Festariohjelman päätyttyä vetäydyimme majoitusfasiliteettiimme läheiselle leirintäalueelle kuka nukkumaan, kuka jatkamaan. Absoluuttinen Nollapiste majoitti viereistä mökkiä ja pian bändit istuivatkin leppoisasti kesäyötä keskenään. Tosinn tässä kohtaa huimausaineet olivat alkaneet kääntyä omaa elämäntaiteilijaamme Hopoa vastaan. Mies oli hieman arvaamattomalla tuulella ja vähän ehkä uhitteli puille ja pikkulinnuille, kuitenkin vailla aikeita vakavia. Eräs Absojen tekniikasta huomasi tämän ja päätti Liimatan Tommin kanssa pikkasen piikitellä miestämme moisessa muita viihdyttävässä tilassa.

Hopo oli omatoimisesti alkanut yön koleudessa jostain bisarrista syystä – tai no, mieshän oli ihan sekaisin – pakata soittimia autoon, vaikka lähtöön olisi monta sumeaa unituntia aikaa. “Vitut nämä pongot tänne mahu!”, se huusi congarummut käsissään. Liimiiksen tekniikkakaveri heitti pienen pilkkakirveen, jonka lento meni itseltäni täysin ohi, mutta osui Hopoa herkkään kohtaan. Tästä Hopo tykkäsi kyttyrää, oikein kamelinkyttyrää. Kuten kuka tahansa suoraselkäinen öykkäri, Hopo koki, että nyt kun hänelle oli nyt pottultu mitä ankarimmin – ja hänellehän ei pottuilla! – nuo potut maksetaan niinä itsenään takaisin. Ja niin viattomat congat tumahtivat nurmelle kun Hopo parkaisi klassisen “VITTU MÄÄ TAPAN!” -julistuksen, johon nopea Liimatta ampui “no mie otan aikaa!” ottaen ajanottajan tiukan kumarastänssin. Asento, josta ei kauaa ehtinyt nauttia. Sillä kuin luodikon suusta Hopo jo syöksyi Liimistä kohti (meidänkin mökissä) arvostetun taiteilijan verta janoten. Ja sitten juostiin. Ja lujaa. Niin että jokirannan pusikot vain suhisivat. Atleettismiehenä ja kaiken mahdollisen buustaamana Hopo saavutti pakoon pinkovan Liimiksen vinkkelistäni seurattuna vähän turhankin nopeasti. Ja sitten alkoi puistelu …ja ehkä vähän nenänakkiakin jaeltiin. Muu porukka tietysti säntäsi tässä kohtaa miesten väliin ja tilanne onneksi laukesi.

Ironista tarinassa on tietysti se, että muutama tunti aikaisemmin eräs leirimme edustaja – eli tarkemmin allekirjoittanut – oli jännityksestä tärisevin käsin lähestynyt Liimattaa taiteilijan Masturbaatio Ranualla -sarjisalbumi kainalossa ja korkattu tussi kädessä signeeraus opukseen tavoitteena. Tommi sainasi kirjan mielellään. Anna nimmari, saat turpaan myöhemmin.

Aamuun mennessä riitaisuudet oli kuitenkin jo sovittu ja taisinpa herättyäni nähdä herrat Huuskon & Liimatan yhteisellä aamu-uinnilla vilpoisessa Torniojoessa. Pari viikkoa myöhemmin tapasin Tommin eräässä kotipuolen kuppilassa ja utelin, ottiko hän välikohtauksesta nokkiinsa, noin niin kuin muutenkin kuin kirjaimellisesti. Ei ottanut. Joten otimme oluet ja juttelimme Springsteenistä. Liimis on huippu.

Koiruohobluesbandin tuho & nousu

Huolimatta typerästä julkaisuajankohdasta ja totaalisesta välinpitämättömyydestä kaikenlaista tiedottamista kohtaan, uutta levyä meni meidän tyngällä mittapuulla ihan kivasti. Mutta vaikka mujupussistani levyä liikkuikin, kansallisessa mittakaavassa se ei juuri shipannut, kiitos oman ”jakelumme”. Oulun ulkopuolella Koiruohobluesbandia ei saanut mistään, ja Oulussakin nihkeästi. Pysyimme tuntemattomina: olimme Ihmeneloset, jossa oli neljä Näkymätöntä Miestä. Vaan entä sitten. Feedback tuli suoraan kadulta, ja se oli mahtavaa. Jengi jaksoi äimistelle tekeleen kovuutta ja jakaa mielipiteitään keikoilla ja kuppiloissa. Tosin, tämäkin tulisi muuttumaan. Vielä tuntisimme ihmisten vihaisen nonchalanssin nahoissamme.

Pyrimme kompensoimaan huonoa näkyvyyttä keikoilla, mutta sekään ei ollut enää niin yksinkertaista. Bändi oli ajautunut tilaan, jossa se joutui karsimaan keikkoja vieläpä niin persesyyn kuin rahan takia. Ilmaisia ikärajattomia nollatoleranssi-iltoja olemattomalla äänentoistolla piti alkaa karsimaan, koska olimme niin totaalisen perseaukisia. Koiruohobluesbandin tekeminen oli imenyt meidät kuiviin. Tiedä sitten, oliko hyvä ratkaisu kieltäytyä pullakahvikeikoista, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Uusi levy oli tuikannut myyntipiikkinsä ja jämähtäny kaasunaamarilaukkuuni. Tässäkö tämä oli kaiken helvetillisen vaivan jälkeen? Ei jumalauta. Levyyn oli satsattu kaikki energia ja valuutta ja takit olivat tyhjät. Tai no, kuka satsasi ja kuka ei. Minä ainakin oli kuitti. Suomi on täynnä bändejä ja toivon niistä joka-vitun-ikisen saavan ansionsa mukaan, Ruotis mukaanlukien. Olisimme ansainneet enemmän.

Levy oli tuhoontuomittu kuin lumiukko kevätauringossa. Aloin suunnitella muita juttuja, kuten maasta karkaamista. Ensi kertaa elämässäni tein vaihteeksi vähän (hyvin, hyvin vähän) muutakin kuin Ruotomieltä: kokkailin, suihkuttelin paikkojani, kävin kaljalla, katsoin elokuvan. Tein ehkä pyöräretken tai kävin uimahallissa. Soitin keikan soolona tai Ruotis-spinoffin J. Aslak & Mielipuolen kanssa. Luin tenttikirjan, tein tentin. Otin iisisti kuin vain hermoheikko sekopää voi iisisti ottaa. Eli en ottanut iisisti ollenkaan. Yritin, kuitenkin.

Syksyn kylmettyä talveksi, jossain kaukana jysähti. Luojan kiitos. Kerrankin nautin rockjournalismista.

”Vuoden kotimainen levy” ja plääh plääh

Koleana marraskuun aamuna 2004 poikkesin Hallituskadun Ärrälle ja ongin lehtimerestä Rumban irtonumban (I know it, I´m a poet). Etoi. Minua etoi aina lukea bändistämme yhtään mitään, olipa se mitä tahansa. Mutta kuten yleensä, uteliaisuuteni vei pidemmän ja pahemman korren. Maksoin lehden, vastaanotin vaihtorahan. Kääntelin sivuja kuin ne olisivat olleet saastuneita, kunnes tulin aukeamalle, jota vastahakoisesti hain. Leuka putosi kiskan vastamopatulle lattialle. Koiruohobluesband-arvio oli ensimmäinen Ruotomieli-juttu Rumbassa ja se kirvoitti kertalaakilla täydet pojot ja järjetömmän – siis aivan järjetömän – hehkutuksen. ”Tällä levyllä pääsee avaruuteen. Vuoden kotimainen levy”. Jo oli aikakin vittu, ajattelin ja painelin kouluun.

Alkoi tapahtua. Eihän moista ilotulitusta voinut olla huomaamatta. Koiruohobluesband ammahti uudestaan radalle ja entistä korkeammalle. Yhtäkkiä maan musiikkiteollisuutta kiinnosti helvetisti, mistä vitusta tässä nyt muka oli kyse kun hetkeä aikaisemmin Ruotomieli ei kiinnostanut kuin diggareitaan (oi, sinutatut olkoon he!). Nyt ison kellon soitettua ylistyksensä, kaikken ääni muuttui. Muut tulivat toistaen perässä ja arvioita, lähes poikkeuksetta hyviä sellaisia tipahteli tasaisesti. Levy alkoi uudestaan myydä. Verkkokauppamme ensin lämpeni, sitten kuumeni ja lopulta jonotin Postissa päivittäin muovikassillinen levyjä mukana. Tahot, jotka aiemmin eivät kallistaneet korvaansa meille, yrittivät nyt saada meidät kallistamaan lasia kanssaan. Tuumin, että hommasta tulisi vielä absurdia.

Kaikki huomio tuntui joskin oudolta mutta myös ansaitulta, ehdottoman ansaitulta. Jengi sai olla – ja totta veiköön olikin! – kateellinen, mutta puskutraktoreinkaan ei voinut kumota faktaa, etteikö triumfimme ollut ansaittu. Silti, kaikki tuntui samalla vähän hölmöltäkin – onhan rock and roll aika hölmöä. Olin soittanut pennusta lähtien ja nyt ”aikuisena” (yäk) huomasin osaavani ainoastaan soittaa, mikä oli aika säälittävää. Ei ollut juttua, jonka osasin tätä paremmin ja tämänkin kanssa sai tuskailla. Silti kutsumuksen tunne oli käsittämätön: I´m living a rock and roll nightmare. En osannut edes haluta mitään muuta – olin rockin kanssa elinkautisessa. Siksikin Rumban juttu tuntui hyvältä. Toisaalta, paskoillekin levyille jaettiin samoja tähtimääriä ja minä pässinpää halusin ansaita aplodini. Riutua ja raataa, perkele! Sisimmässäni tiesin saavani tehdä niin vielä enemmän kuin tarpeeksi.

Alamäki alkaa hiljalleen

Loppuvuosi sujui meille perinteisen rauhallisesti. Mitä nyt välillä natisimme liitoksistamme. Keke oli alkanut harrastaa erilaisia salamyhkäisyyksiä, mikä ajoittain materialisoitui käytöksenä suoraan Salingerin Siepparista. Tonikin välillä testasi muiden kärsivällisyyttä ryhtymällä hankalaksi kesken keikan. Loppuvuoden keikoista merkittävin oli Tampereen loppuunmyyty Pakkahuone CMX:n, Absoluuttisen Nollapisteen ja Jarkko Martikaisen kanssa. Martikainen käytti intronaan meidän ”Halleluja I” –biisiä, kun oli unohtanut oman alkunauhansa kotiin. Takahuoneessa kättelimme alan pamput, jotka kehoittivat meitä muuttumaan helpommaksi keissiksi.

Vuoden 2004 Menipä Vituiksi –erityismaininnan saa keikkamme Rockrääpäle-konsertissa Rauhalassa. Aikataulujen kustua meille jäi 15 minuuttia soittoaikaa ja sekin meni epävireisesti hapuillen. Olin hankkinut uuden viritysmittarin, jonka presetti oli yllärikseni jenkkivire, enkä älynnyt testata laitetta ennen lavalle viemistä. Vituiksi meni, etenkin kun meillä oli akustisia soittimia kuten fonia, harppuja ja pianoa mukana. Paska keikka. Ruotomieltä lukuunottamatta Rockrääpäle oli muuten hieno tapahtuma.

Vuoden loppumetreillä yritimme puolitosissamme demottaa nipullista uusia biisejä. Matsku oli kuitenkin liian keskeneräistä eikä tiedetty, mitä tehdä sille. Vähän yllättäinkin, Masa oli tehnyt biisejä bändille. Ei melodioita eikä sanoituksia, mutta helvetisti sointuja ja kurveja. Yritin tekstittää niitä, mutta vituiksi meni. Tämä ei estänyt meitä kuitenkaan nauhoittamasta niitä. Tosin sekin meni vituiksi kun nauhurit reistailivat.

Demohomman jäädessä kananlennoksi päätettiin vain ottaa ihan iisisti. Keijo touhusi Lihiksen kimpussa. Tonstaapeli kasasi Phantom Wagon –bändin. Masa värkkäsi lyhytleffajuttuja (Tsekkaa Masan tekemä leffa Kosminen muna). Minä keskityin opintoihin ja uusien biisien kirjoittamiseen. Liottelin varpaita myös runouden lätäkössä ja tein muutamia runokeikkoja. Yritin tehdä tekstiraakileita Masan biiseihin, mutta ei irronnut. Masa oli toppermost of the poppermost kuorruttamaan biisejäni psykedelialla, papateilla ja muilla karkeilla ja minä en pystynyt kuin valittamaan hänen biiseistään. Turhauttavaa. Niinpä vain hengailin loppuvuoden kotona ja kaivelin napaani. Ja hupsista vaan – vuosi 2004 oli pulkassa Ruotiksen ollessa alan kuumin kekäle.

---