Heti uuden vuoden kärkeen Ruotomieli sai eksposuuria kaikenlaisten vuosipollien myötä. Olimme kriitikoiden vuoden se ja se: Vuoden Omituisuus, Vuoden Yllättäjä, Vuoden Kotimainen Levy, Vuoden Perseys jne. Silti, Ruotomieli/Koiruohobluesband oli yhä vain kriitikoiden oma juttu, suuri yleisö ei tiennyt meistä mitään. Meillä oli oma pieni rakas ja kunnioitettu diggarikuntamme (bless you!), emmekä olisi voineet olla kaeumpana valtavirrasta. Ouluun tuo kaikki oli kaukaista kuhinaa ja absurdia sellaista. Samapa tuo, minä kun olin poistumassa koko maasta ja kaikki absurdius olisi kohta entistäkin kaukaisempaa. Oli vaihdon paikka. Tästä puoli vuotta eteenpäin uusi tukikohtani olisi

Tilburg, Hollanti

Löysin itseni Amsterdam Schipholin lentokentältä. Olin kuumeessa ja lentokoneviineissä, mutta hei hei hei, maailmalla oltiin, räkä kirjaimellisesti poskella. Bändipensselit oli tinnerissä, mikä tarkoitti ensimmäistä oikeaa taukoa sitten bändin perustamisen. Oli kai jo aikakin: siitä kieli hommien alkaminen mennä varovaisesti vituiksi. Levyntekoa ei kannattanut miettiä, sillä hyviä biisejä ollut vielä tarpeeksi ja sen uskalsi todeta ääneen vain Keijo. No, tauon aikana kirjoittelisin lisää. Koiruohobluesbandin sävellysprosessista oli jo tovi ja pienet mustat muistikirjani valuivat jo kaikenlaista mönjää. Olisi muutenkin terveellistä olla kaukana Oulusta – saisi tuoretta kulmaa asioihin. Ennen kaikkea halusin pääni pois perseestäni. Halusin nähdä, mitä vieras ympäristö tekisi kynälleni. Tekisikö se siitä paremman vai selvää? Tappaisiko se maneerini, loisiko se uusia? Toivottavasti kaikkea ja paljon.

Ylläni oli reikäinen flanelli, kauhtuneet jiinssit, harteilla kainaloista auennut nahkatakki ja päässä köyhänpojanhattu, selässä kitara ja taskussa kasa huuliharppuja. Laukku oli kevyempi kuin lähtiessä viikonlopuksi keikoille (olen ylipakkaaja). Kuinka ällöttävän romanttista. Romantiikalla olikin helvetisti pelissä: tämähän oli itsenäisyysriitti, ja juustoisimpia ja valkoisimpia mahdollisia. Kornimpaa enää olisi ollut haluta ajaa Amerikan halki autolla. Tämä sentään tapahtui oikeasti. Pieneksi harmiksi koti oli mennyt välittömästi sekaisin lähdettyäni sieltä – Isokadulta sateli paskaa samantien Hollantiin asti. Paskasateesta huolimatta pidin pääni, enkä palannut takaisin vaan läksin kuumeessani (ja viineissäni) hoipertamaan kohti uutta osoitetta. Otin junan etelään Tilburgiin.

Tilburgissa asuin yliopiston campuksella solussa, jossa oli sänky, pöytä ja tuhkakuppi. Huone muistutti selliä – se oli täydellinen, kuten likaisen harmaa ilmakin. Talossa asui pelkästään vaihto-opiskelijoita, mikä oli pieni rasittavuus. Onneksi olin loneri, outsideri, uskollisesti ihmissuhteessa, hiukan muita vanhempi ja kaiken lisäksi suomalainen – sain olla omassa rauhassani ilman eikä kukaan odottanut osallistumistani liikennevalobileisiin (asun väri = parisuhdestatus) tms. Suurimmaksi ajaksi luutusin yksin kujia jossain päin puukenkämaata. Elämän lusikkapuoli eri kaupungeissa kiinnosti enemmän kuin Erasmus-teinimeininki. Silti, campuksen älyvapaa säpinä suojeli minua itseltäni silloin, kun se oli tarpeen. Ja olihan se välillä tarpeen.

Hipit ja muut tyypit

Tilburgissa tutuistuin Tom Wolkersiin, joka oli kuuluisan kirjailijan Jan Wolkersin poika. Provosoivia ja värikkäällä seksuaalisuudellaan (h)yökkääviä kirjoja kirjoittanut pappa-Wolkers on kova sana puukenkämaassa, sikäläinen Saarikoski tai Melleri. 22-vuotias Tom oli singer-songwriter -folkkari, jonka trubakeikalle kompuroin eräällä monista yöjaloistani. Hänen tyttöystävänsä, amerikan-hollantilainen Heather iski kyntensä minuun ja esitteli itsensä ja Tomin. Tulin heti heidän kanssa mainiosti juttuun. He olivat niin omituisia. Kuten minäkin.

Välittömän ja herttaisen Tomin ehdotuksesta aloimme kirjoitella yhdessä lauluja. Kokoonnuimme viikottain nikkaroimaan biisejä, sekä omia että yhteisiä. Kirjoitimme ilman agendaa yhtään mistään, edes biisien esittämisestä. Silti, kourallinen noista lauluista demotettiin erään Tomin tutun kotona. Myöhemmin Mielipuoli poimi tuosta kasasta ”Take it to the streets” –biisin ohjelmistoonsa.

Tom ja Hef olivat kaikessa neuroottisuudessaan mukava pari. Tom antoi minulle kipinän tulevaan Ruotomieli-kappaleeseen ”Tornilaulu” sekä järjesti minulle kourallisen keikkoja. Soitin niin soolona kuin duona Tomin kanssa folk- ja popbaareissa. Vaikutusvaltainen Isä-Wolkers taasen ujutti meidät Lou Reedin Amsterdamin keikan vieraslistalle, mikä oli huikea juttu, vaikka itse keikasta ei tiennyt mitä ajatella. Pahantuulisen oloinen Lou soitti mitä huvitti ja vetäisi puolipakolliset klassikkonsa päin vittua silkkaa piruuttaan. Silti oli siistiä nähdä Lou. Itse asiassa niin siistiä, että yritimme saada Loun nimmarit keikan jälkeen. Odottelimme ulkona esiintyjien uloskäynnin luona. Roadmanagerinsa vakuutteli Loun tulevan ”ihan kohta ja varmasti kirjoittavan nimmarit”. Tuntien odottelun jälkeen Lou tuli, näki meidät, käveli täysin eleettömästi ohitsemme ja hurautti pois. No, olisihan se ihmetyttänyt, jos nimmarit olisi lähtenyt.

Kaksi muuta erityisen mielenpainuvaa hollantilaista olivat hippipariskunta extra-ordinaire: Roy & Ilse. Eräät ystävällisimmistä ja intensiivisimmistä tapaamistani ihmisistä. Tapasin käkkärätukkaisen, maihinnousutakkeja sporttaavan Royn ja kuusarihelmiä kaulassaan roikottavan Ilsen samaan tapaan kuin Tomin ja Hefin: eräällä lukuisista öisistä viemärikierroksistani. Olin päätynyt sattumanvaraiseen jytäkuppilaan, jossa ikäjamppojen bluespumppu soitti Rollari-covereita. Kännissäni hyppäsin harppujeni kanssa lavalle ja puhkuin läpi ”Honky Tonk Womenin” ja ”Let It Bleedin”. Keikan jälkeen hipit tulivat intoillen esittäytymään, joimme oluet (mitä heidän seurassa ei voinut välttää). He ehdottivat jamisessioita ja kutsuivat vielä kyläänkin “syömään, juomaan ja kuuntelemaan levyjä.” Toki, mikässchiinä *hik*. Ei minulla ollut hävittävää.

Hipit osoittautuivat älyttömäksi jutuksi. Heidän omistautumisensa kulttuurilleen yllätti. Käytyäni sisään heidän laavalamppujen ja solmuvärjättyjen verhojen täyttämään asuntoonsa, totesin aikamatkailun olevan mahdollista. Tyypeillä oli kaikki hippeydelle olennainen, extra-olennainen ja paljon päälle. Levyt, kirjat, julisteet, huonekalut, astiat, soittimet, keräilyminiatyyrit, termospullot ja teepannut – siis aivan kaikki – myötäilivät ”aatetta” ja tyyliä. Vintiltä löytyi savikiekkosoitinta, viulubassoa, kasa vanhoja putkiradioita ja rumpusetti. Autotallissa oli kolme skootteria (”hey, we´re Mods also!”), Starsky & Hutch-tyylinen jenkkirauta ja – no helkkari tietysti! – kukikkaaksi maalattu kleinbussi. Olin saapunut Vesimiehen aikakauden aamuruskoon. Ja bisse ja pilvi? Ilse perehdytti minua belgialaisoluiden makumaailmaan ja Roy paikallisiin kukkalajeihin. Far out, indeed.

Bondasimme oitis. Minusta tuli hippien kotieläin, jota ei jätetty koskaan yksin. Kävin heidän kanssa vähän vaikka missä, kiersimme kolmisin etelä-Hollantia aina second hand -messuilta prätkäkerhojen bileisiin. ”Totta kai Janne tulee mukaan keikoille, levymessuille, tädin siskon synttäreille, hautuumaalle ja pubiin.” Heidän ansiostaan näin tallaamastani maasta puolet ja paikat, joita en olisi omin päin koskaan nähnyt. Silti yhä tein omia sooloreissujani hukkapiiloihin.

Morning Maniac

Parasta hipeissä oli se, että heillä oli oma bändi, josta kaiken lisäksi uupui rumpali. Novittuhäh, ei rumpalia ja Roylla lojuu ainakin yksi ylimääräinen setti vintillä?! Nostin käteni ylös ja puolivalehtelin osaavani soittaa eipä-vähän-kuin Keith Moon. Niin minusta tuli Morning Maniac -yhtyeen (nimi Grace Slickin spiikistä Woodstockissa) uusi ties kuinka ännännes rumpali. Morning Maniac oli Ilse mikinvarressa, Roy bassossa, Gijs kitarassa ja nyt ”Jane [sic] van Finland” rummuissa. Bändi oli tyylipuhdas kuusaripop-coverpumppu, jonka keikkarintamalla oli ollut hiljaista rumpaliongelmien takia – vaan eipä olisi enää. Yhtyeen Woodstock-raskas ohjelmisto oli minulle tuttua huttua, ei tarvinut kuin käydä hommiin. Joka maanantai treenasimme laitakaupungin teollisuushallissa, joka oli konvertoitu treenikämppäkeskukseksi.

Treenattuamme noin kuukauden teimme demon, treeniksen naapurissa kun oli pieni studio. Homma oli kai ilmaista hupia tai joku maksoi minunkin slaissin. Joka tapauksessa To Whom It May Concern -coverdemolle päätyi Jefferson Airplanen “Somebody To Love” ja “White Rabbit”, The Whon “Substitute” ja “Pinball Wizzard”, Bo Diddleyn “Roadrunner” sekä Ten Years Afterin “Love Like a Man”. Soitin sanoinkuvaamattomasti paremmin kuin edellisellä rumpulevylläni Grinisterin Unleashedilla (jos Ruotiksen MV/MK-ep:tä lasketa). Tein myös kannet demoon ja nappasin parit harvat opintopisteet samalla. Soitimme demonjulkaisukeikan samaisessa rokkikuppilassa, jossa tapasin hipit ensi kerran. Helvetin hauska ilta. Ja hups! Yhtäkkiä aikani vieraalla maalla olikin jo tullut täyteen. Oho, joko nyt? Kesä oli koittanut. Aika meni nopeasti, kun unohti opiskella ja vaan rokkaili & sekoili menemään.

Takaisin Suomessa

Kesällä 2005 palasin Ouluun. Raahasin matkalaukkuani lämpimässä lauantai-illassa Letkunpuiston läpi, mikä oli kammottava kokemus: ensimmäistä kertaa elämässäni pelkäsin kotikaupungissani. Olin unohtanut humalaisen suomalaispukarin puistattavan puukkobulevardicharmin. Jestas. Kotona kulttuurishokin läimäyttämänä tartuin Telecasteriini ja aloin tehdä uusia biisejä ja viimeistellä Hollannissa aloittamia. Bändikin alkoi taas kokoontua treenikämpälle. Helvettiäkö sitä himassa mussuttamaan – takaisin vaan hommiin. Pronto!

Kesän kärkeen soitimme Kuolleiden Intiaanien kanssa kasan keikkoja, joilla kovaa nousua nauttineen Riston piti olla myös. Vaan ei ollut. Risto oli kai jo noussut ohitsemme omaan luokkaansa. Muutenkin oli todettava absenssini tehneen pientä hallaa Ruotikselle. Silti musabisnes oli yhä sitkeästi meistä kiinnostunut – eihän se edes vielä ollut kunnolla ehtinyt jututtaa meitä edellisvuoden mediahullutuksen jälkeen. Niinpä bändiä odottikin takahuoneissa tonneittain ihmislihaa puristeltavaksi. Alkoi Ruotomielen Kättelyn Vuosi.

Kättelyn Vuosi

Vuosikausia Ruotomieli oli paiskinut perusduuniaan eli keikkaillut leipäpalkalla ympäri maata, silloin tällöin niittäen levyarvion sieltä täältä tai antaen haastattelun johonkin pieneen-mutta-pipariseen fanzineen tai journalistisen yksinkertaisuuden huipentumaan eli paikallislehteen. Bändi ei ollut käynnössä kieltäytynyt mistään jobista (miinus loppuvuoden 2004 ilmaiskeikat rahapulan takia). Näin hommat rullasivat, kunnes vuodenvaihde 2004-2005 porasi patoon reiän.

2005 eli Kättelyn Vuosi. Puristelimme enemmän käsiä kuin siihen asti yhteensä. Yksi levyarvio sai hetkellisesti – ja todellakin vain hetkellisesti, saisimme huomata – kaikki rocklevy-yhtiöt kiinnostumaan bändistä. Pamppua alkoi laukata takahuoneessa. Kättelimme heitä ja keskustelimme heidän kanssaan kaikenlaisesta. Suuri osa yhtiöistä otti yhteyttä, nekin, jotka olivat jo kertaalleen sanoneet ”liian ug-utua, kiitos ei”. Nyt niitäkin piti kätellä. Pamput juttelivat mukavia, lähettelivät sähköposteja ja kyselivät kaikenlaista meidän kohelluksesta. Olimme tietysti äärimmäisen varautuneita, sillä vaikka vaikka alan äijät olivatkin aidosti kiinnostuneita, ei ollut mitään takeita mistään. Mitään läpilyöntiä-szchmäpilyöntiä tai muuta sellaista ei oltu tehty, mihin nojata meidän mielipiteet. Sukseen ehdot eivät ole itseilmaisulle suotuisat, mikä kyllä tehtiin meille hyvin selväksi. Kukaan ei yrittänyt kusettaa meitä. Kunhan kättelivät, syöttivät, juottivat ja ulkoiluttivat meitä kysellen suostuisimmeko muuttumaan ja jos niin kuinka rajusti. Tarjouksia alkoi sadella.

Emme olleet enää poikasia, mutta bisnesmielessä vielä hyvin sinisilmäisiä, joten lähdimme mukaan munanvatkaukseen. Minä ja Keijo menimme tarjoustulvassa ehkä snadisti sekaisin. Ote suhteellisuudentajusta herkesi. Puimme vaihtoehtoja niin kuin ne olisivat olleet realistisia – ne eivät olleet. Idea meistä muuttumisleikissä kaupalliseksi kultasuoneksi oli mahdoton. Tämän hyvin ymmärtänyt Toni yritti pitää bändin jalkoja maassa, mikä ei tietenkään onnistunut. Kuume oli noussut ja hourailu vain paheni: ”jos nuo tyypit tästä firmasta tarjoaa tällaisia puitteita, mitähän nuo kovemmat jätkät tuosta vielä kovemmasta firmasta voivat tarjota?” Pakkohan se oli selvittää. Halusimme parasta musiikillemme ja tulevalle levylle, joka oli meille tietysti maailman tärkein asia.

Kieltämättä hetken imarteli, kun kovat jätkät olivat kimpussa ja iso pyörä vaikutti kääntyilevän meidän suuntaan. Paskanvitut. Iso pyörä rullasi miten halusi huolimatta siitä, mitä alle jäi. Iso pyörä on King Kong: se kiinnostuu hetkeksi jostain, jonka se joskus tahattomastikin murskaa kyllästyttyään ja lyllertää seuraavan kohteen luo. Nyt King Kong oli kiinnostunut meistä ja tarjosi mahdollisuutta päästä sen leikkikaluksi. Se vinkui ja vinkui uutta materiaalia, niinpä sille tehtiin hiomaton pikademo heinäkuussa 2005. Tuosta demosta King Kong ei pitänyt. Eipä tuo se meistäkään häävi ollut, mutta kun kerta pyysivät ”pelkkiä biisejä vaikka ihan vain kasetilla” niin sitähän saivat. Me olimme niin naiveja, että demotiimme biisit puleeraamattomina. Vittu, olisi pitänyt tehdä loppuun asti puunattu äänite – norsunluinen käyntikortti. Taisivatpa itse biisitkin olla vääränlaisia. Meiltä haluttiin uutta guitar-wailing-myyrytysanthemia eli toisintoa ”Häviäjistä” eikä demolla sellaista ollut, kun ei se meitä kiinnostanut. King Kong vetäköön käteen.

Vaikka tuo demo oli päivässä tehty, sen bumerangikaareen Etelä-Suomen kautta takaisin Ouluun tärvääntyi aikaa. Syksyyn 2005 mennessä bändiä lähestyvät pamput pienenivät, niiden takahuonekyläilyt harvenivat ja ehdotukset inhimillistyivät. Me jatkoimme sitkeästi peliä katsoen joka kortin.

Petturit

Pian olimme venkoilleet levy-yhtiöiden ja tuottajien kanssa niin kauan, että toivo meidän suhteen alkoi muuttua närkästykseksi. Mutta ymmärtäkää, että ratkaisujen teko vain tuntui ylivoimaisen kauhealta: pelkäsimme itsemme ja integriteettimme myymistä, kasvojen ja ulosantimme kontrollin menetystä ja koko naurettavan mekanismin perspanoksi päätymistä. Tiesimme, ettei meissä ollut sitä ainesta, josta leivottiin uusi taloudellinen triumfi ála CMX, Kotiteollisuus tai Tehosekoitin, etenkään ulkomusiikillisesti. Ja menestysstooriahan meistä toivottiin. Meissä oli toki sisällön voittoon vaadittava aines, mutta ketä se kiinnosti? Helvetti, ei edes niitä kiviä.

Tunsin, että myös muutkin kuin etelän koneisto odottivat meiltä jotain. Koti-Oulun hönkä tuntui niskassa. ”Olisiko Ruotomieli SE, joka vihdoin ja viimein nostaisi Oulun takaisin maamme musiikkikartalle? Olisiko? OLISIKO?!”. Vitut me mitään oltu. Ja niin lopulta kaikkien odotukset olivat petetyt. Totuus breikkamisesta on, että bändin pitää haluta sitä sielunsa ja ruumiinsa hinnalla, eivätkä omamme olleet myynnissä. Tilanne oli tuo hyvin tuttu “Ruotomieli vs. muu maailma”. Suojelimme mu(u)saamme kuin äiti lastaan. Ja se näytti kostautuvan.

Kättelyn Vuosi 2005 oli eräänlainen vedenjakaja. Sekä yhtye, media että yleisö alkoivat saada ”vittu meinaako se Ruotis nyt breikata vaiko eikö” –leikistä tarpeeksi. Bändi alkoi luisua valokeilasta salin puolelle, eikä kukaan tulisi sitä kaipaamaan takaisin. Silti vääntö jatkui. Jippii. Sopimukset saisivat odottaa solmimista vuoden vaihtumisen tuolle puolen. Uudesta levystä ei vielä kannattanut edes unelmoida. It was the beginning of The Hard Years.

Loppuvuosi 2005: Isoa paukkua rakentamassa

Loppuvuosi kului vailla ratkaisua. Yhtye keikkaili samalla kun yritti selkeyttää sekavia kuvioitaan. King Kongista ei enää ottanut selvää mitä se meistä halusi: surkea demo oli saanut sen epäröimään, mikä kieltämättä oli tarkoituskin. Se ei huolettanut, sillä ajattelimme pitkän pohtimisen erottavan akanoista jyvät, joiden kanssa alkaisimme tuottavan viljelyn. Me todella ajattelimme tulevan levymme olevan isolle joukolle ensimmäinen, jonka ne meiltä kuulisivat, siksi mikään odotus ei tuntunut ajanhukalta. Iso paukku oli tekeillä ja se ottaisi sen ajan ja vaivan, minkä ottaisi. Nyt bändiä seurasi pieni salaseura, mutta se tulisi muuttumaan suureksi ja julkiseksi. Siksikin olimme niin helvetin varuillamme ja puimme kaiken mahdollisen hyvin, hyvin tarkkaan. Vastuu oli iso: rock and roll on meille maailman tärkein asia. Sitä ei saisi päästää vesittymään bändin kasvaessa kenties isoksi, mitä se meidän päissä tuli väistämättä tekemään kun kaikki ulkomusiikillinen veivaus oli hoidettu. Respect the rock!

No, tuo ulkomusiikillinen veivaus alkoi kuitenkin näkyä ja tuntua itse bändissä. Se näkyi jopa bändistä ulos: syksyllä 2005 tehty “Mind Expanding Rock And Roll Tour” Moses Hazyn kera oli nasta pyrähdys, jonka soitimme surkeasti. Keke soitti selkä yleisöön. Toni, herkkäviritteinen rumpalimme, oli paikoin pahastikin kuutamolla soittonsa suhteen tai sitten vain vittuili muulle bändille soittamalla erittäin ei-toivotusti. En ottanut selvää, mutta veikkasin jälkimmäistä. Toni oli jyrkimmin isoja kuvioita vastaan ja ilmaisi kai itseään näin. Moses Hazylla ollut minkäänlaista haastetta soittaa meidät suohon ilta toisen perään. He olivat liekeissä, me märkä rätti.

Tosin, ruudin ollessa kuivaa yhä räjähdimme lavalla. Joulukuussa 2005 lämmittelimme vanhoja suosikkejamme The Hellacoptersia Oulussa. Se oli hauskaa. Keikan jälkeen Robban intoili meistä kovasti. Kenny suorastaan ihastui Keijoon, eikä syyttä. Hopokin oli mukana ja tietysti järjesti viihdettä pölähtämällä Koptereiden pukuhuoneeseen esittämään improvisoitua “hetken laulua”. Viuh vaan lensi mies sieltä ulos! Hieno ilta. Seuraavana päivänä soitimme vuoden viimeisen keikkamme oli Turussa. Ajoimme pikkuteitä, joiden varsien lumenpainamat korkealatvaiset kuuset kumarsivat nöyrästi meille. Kuuntelimme Lou Reedin Berliniä ajantajuttomina lävistäessämme pimeää, aurattua avaruutta. Taikuutta, luonnollista mystiikkaa. Olimme aika huolettomia. Emme tienneet vanhojen hyvien aikoijen oikeasti olleen mennyttä kalua.

---