Uusi vuosi. Fiilis oli omituinen niin kuin oli ollut mennyt vuosikin. Paljon savua, vähän liekkejä. Hirveää säätöä ja hästäystä koko ajan. No, jotain oli vuoden aikana tapahtunutkin: Koiruohobluesband myi loppuun ja sen vanavedessä debyyttialbumiakin oli mennyt taas kaupaksi. Muuten bändi oli status quossa, mitään ei tapahtunut. Se ei ennakoinut hyvää, etenkään yhdistettynä minun uuden vuoden aloittaneeseen ruumiin & sielun kolariin.

Ulkomusiikillisten asioiden pelailu söi liikaa aikaa varsinaiselta perusbändeilyltä, eikä vähiten laulunkirjoittamiselta. Bändi pysyi piilossa ja yritti saada tolkkua juttuunsa. Keikkailimme tasaisesti, joskin levyntekoon valmistautuvan bändin nihkeydellä. Minulta alettiin kysellä kaupungilla ”vieläkö te ootte olemassa” -typeryyksiä ja jumalauta, että se risoi. Bändillä oli vissiin tarpeeksi ikää kuollakseen pois. Silti mediassa saimme yhä ns. ”uuden bändin” suitsutusta ja/tai turpasaunaa. Enimmäkseen ensin mainittua. Tein koko ajan töitä ihan sikana ja tuntui kuin se olisi tehnyt hallaa bändille. 2006 oli vuosi, jolloin asiat alkoivat mennä vakavammin vituiksi.

Miksi asiat alkoivat mennä vituiksi? Ensinnäkin, edellisvuotinen maisemanvaihtoni oli ollut ajoitukseltaan äärimmäisen huono: teki omat tuhonsa laittaa leka nurkkaa raudan ollessa kuumimmillaan. Toinen syy oli yhtyeen vanha kunnon jukuripäisyys ja haluttomuus vääntää kolikoiden eteen tanssia, mitä se ei osannut hitautti prosessit. Olimme hankala yhtye, jonka olisi pitänyt luopua hankaluudestaan ja suostua muokattavaksi. ”Voisitteko tehdä lyhyempiä biisejä?” Ei, jossei huvita. ”Suostutteko stailattavaksi?” Tuskinpa vaan. ”Voisitteko heittää linjattomuutenne ja tehdä levyjä sitä yhtä hyvää biisiänne monistaen, jotta saadaan teidät kotiteollisuusmaisesti hakattua kansan sydämeen?” Nah. Kolmanneksi, olisi voinut vaihtaa kaupunkia. Vaan liekö se olisi ollut mikään ratkaisu, sillä oli neljäs ja pahin ongelma: me itse. Aloimme olla omituisessa jumitusjamassa. Kommunikoimme huonosti, jos ollenkaan. Toni oli lähempänä kuin koskaan saada/ottaa loparit bändistä, Keke oli stedisti veke ja Masalta oli turha kysyä apua ulkomusiikillisiin pulmiin. Treenasimme katkonaisesti ja harvoin täydellä miehityksellä, aina joku uupui. Olimme levällään ja minä puhki kaiken yksin vetämisestä. Lisäksi, siviilielämässä olin täysin kuutamolla.

Silti en luovuttanut. En osannut. Jälleen kerran, pidin alkanutta vuotta uutena heittovedenjakajana. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen varmasti jotain tulisi tapahtumaan: vittu, joko särkyisi pää tai seinä. En välittänyt kumpi. Helmikuussa 2006 tuo kaikki tuo de-materialisoituminen alkoi materialisoitua. Sekä pää että seinä osoittivat murenemisen merkkejä. Totesin voivamme hyvin huonosti, minä eritoten. Samalla aloittelimme kauan kaivattua uutta levyä omin päin, sillä kaikki kuviot olivat nyt tuhkana tuulissa.

Tuskainen uusi albumi

Viimeiset 12 kk Ruotomieli oli kätellyt levy-yhtiöiden pamppuja sekä harkinnut ja punninnut kaikenlaista oman päänsä menoksi. Se osoittautui raskaaksi hommaksi. Minä ja Keke hukkasimme hetkeksi käsityksen olennaisesta. Oikeaa ratkaisua ei erottanut enää vessanseinästä. Kaiken pointti oli kuitenkin musiikin tekeminen ja julkaiseminen, that´s it ja siitä oli tullut helvetin huono farssi. Kaikki ratkaisut tuntuivat vääriltä: bändi ei ollut oikein mistään yhteisymmärryksessä. Studio houkutti kuin hammaslääkäri. Ilmassa leijui katastrofin katku. Ja mikä omituisinta, olin vajonnut putkeen, josta en nähnyt, että kaikesta skeidasta huolimatta bändi oli yhä yllättävän timmissä musiikillisessa iskussa. Omituinen jama. Niinpä teimme ratkaisumme – tai joku teki, Masa varmaan. Masa oli hyvä näissä. Touhun polkiessa paikallaan ties kuinka ännännettä kuukautta, päätimme vain mennä studioon omin päin, nauhoittaa uuden levyn ja katsoa mitä tehdä sillä. Paskaako tässä jauhamaan yhtään kauempaa.

Kun Koiruohobluesbandin seuraajaa ideoitiin tammikuussa 2005, suunnitelmiin kuului raskas tuottajanimi sekä eturivin studio Helsingissä. Puoli vuotta myöhemmin palaveeratessa tuottajana oli hieman kevyempi nimi porrasta alemman laatuluokan studiossa Porvoossa. Joulukuussa… hoksannette mihin tämä menee. ”Projekti” surkastui detalji ja meetingi kerrallaan, kunnes siitä ei ollut jäljellä mitään. Jäi vain omituinen tyhjyys. Eikö me nyt niinku mitä häh? Onneksi meillä oli sentään uutta musiikkia – aika killeriä kamaa, vielä.

Tyhjyys täytettiin ”tehdäänpä levy” -attityydillä ja maaliskuussa 2006 bändi painui lähimpään mahdolliseen studioon ilman palkattua tuottajaa, ilman olan yli katsojaa, ilman rahoittajaa, ilman mitään. Kättelyn Vuosi päättyi siihen, että kättelimme todellisuutta, joka toivotti tervemenoa helvettiin. Äänittäjä sentään oli palkattu, omasta pussista sekin. Yhtye roudasi kamat Hiukkavaaran treenikämpältä viereiseen taloon Helgate-studioon ja aloitti äänitykset Jolly Jumpersin miksaajan Jari Pietilän kanssa. Tarkoitus oli paiskoa biisit tempuitta nauhalle ja jättää kikkailu paremmille bändeille. Luomusti vaan.

Vihdoinkin studiossa: Hiukkavaara

Kahdeksan koleaa (ja osaltani kosteaa) maaliskuun iltaa vanha kelanauhuri pyöri paiskoessamme sisään tusinaa uusia lauluja. Asettelimme rummut ja vahvistimet pinkfloydisti puolikaareen keskelle huonetta ja annoimme palaa. Äänitimme niin livenä kuin biisi ja studio sen salli, kaikki samassa huoneessa ilman luureja. Feidit tehtiin soittamalla, kertseihin mentiin silmäpelillä ja ottoja tai niiden mittoja ei laskettu. It was all-out blues. Livenä soittaminen oli paikoin paha nakki, etenkin kun joutui hoitamaan kuutta asiaa skarpisti koko ajan, mutta se kannatti. Biisiä mentiin läpi, kunnes jokaisen jannun onnistuminen osui samaan ottoon. Tahti oli 1-3 biisiä päivässä, kahteenkin olimme tyytyväisiä. Soitimme aivan vitun lujaa ja se – ja ainoastaan se – tuntui mahtavalta. Muilta osin, ja ihan omista syistä, elämä enimmäkseen etoi. Ennen kuin bändi ehti aloittaa uuden levyn äänitykset, minä olin aloittanut henkilökohtaisen alamäenlaskuni.

Talvi-kevät 2006 oli poikkeuksellisen rankkaa aikaa. Bändi oli uupunut. Se oli aina joutunut tappelemaan kaikesta ja jos ja kun se saavutti jotain, sitä vihattiin ja kadehdittiin siksi. Nyt olimme kokeneet kovia henkilökohtaisella tasolla. Minä en ollut ainoa elämältä selkään saanut, Kekeä oli tragedia kohdannut myös. Oikeutukset läskiksi lyömiseen olivat käsissämme. Olin kroonisesti pahantuulinen ja kevyesti sekaisin suurimman osan sessioista, joita ilman olisin ollut vielä pahemmalla päällä ja enemmän sekaisin. Elämäntapani olivat viemäristä. Pidin silti kiinni musastani ja toivoin sen pitävän kiinni minusta. Pidin uudesta Ruotis-musasta valtavasti ja bändi oli kuin olikin iskussa. Masa oli muurinluja, Toni oli tehnyt henkisen comebackin ja Keijo soitti koko session läpi kuin riutuva enkeli ja stratocasterinsa sateenkaarenkirjava kultameteli konduktoi bändin sessioiden läpi. Se lohdutti. Tästä tulisi kitaralevy. Ehkä jopa hyvä sellainen.

Sessio Hiukkavaarassa oli intensiivinen, vaikea ja hedelmällinen: suurin osa levystä saatiin narulle viikossa. Levynteko jatkoi rytmiryhmän asuttaman Saarela-ranchin rauhassa. Oliko Saarela Ruotiksen Big Pink vai Chelsea Hotel? Veikkasin jälkimmäistä korkatessani läpi huhtikuista julmimman.

Kadut pölisivät ja talvehtineet pökäleet olivat jo panneet haisemaan. Siitepöly tukki ilmanvaihtokanavia, aamut tulivat varkain ja Luoja tuntui paukuttelevan ovia ja ikkunoita. Henkinen metabolismini oli järkkynyt, ja aioin järkyttää sitä vielä lisää. Join joka aamu viisi kuppia kahvia, koska pystyin siihen. Söin, mitä sattui. Jämyilin sen verran, että pystyin mihin piti. Jos ei nestemäinen silmänaukaisija niin se, että bändi ui duunissa sai minut aamuisin jalkeille. Onnistunut studiosessio oli kaivanut minusta hiukan pystyjää esiin. Muulta osin elämä ei vielä napannut. Levy oli tärkein. Ja se oli jo melkein valmis. Kyllä tämä tästä vielä. Kohta juhlisimme julkaisua. Niinpä niin. Voi pojat, kuinka sitä jaksaa olla väärässä.

Too fucked up to rock

Hiukkavaaran jälkeen totesin, että “ei helvetti – miten tässä TAAS kävi näin?” Vanha kuvio oli jälleen toistunut: suurin osa levystä valmistui hujauksessa ja lopun rippeistä tulee kivulias maratooni. Ei auttanut kuin haukata paskaa ikään kuin emme olisi saaneet siitä tarpeeksi. Rytmiryhmää lukuunottamatta, olimme olleet kohtalaisen hukassa kukin tavallamme ja ehdottomasti pahimmat olimme minä ja Keke. We were too fucked up to rock. Keken puolesta en sano enempää, mutta omalta kohdalta totean että:

Tömps vaan ja pohjalla ollaan! Next up: Aslak´s intoxicated and self-loathing wild but boring life and crimes in the gutters and sewers of the female minds and bodies of a totally mad, senseless and repulsive small town. Kaiken – lähinnä henkilökohtaisen – turmoilin keskellä otin kunnon sukelluksen, se kun vaikutti tuolloin kaikkein kivoimmalta idikseltä. Musan ulkopuolella Ruotis oli alusta lähtien ollut minun varassa ja kun minä en jaksanutkaan kannatella sitä, se alkoi upota. Tuntui epäreilulta, etenkin kun kaikki vastustus ei ollut omaa syytä. Sopassa ui isoja paskan mäihän möhkäleitä. Kukaan ei motivoinut tai potkinut bändiä perseelle. Tai niin luulin.

”Mitä vittua nää teet, Toni?” kysyin rumpalilta. Yllättäen Tontsa, vielä hetki sitten ohuen karvan päässä erottamisesta ja vielä ohuemman eroamisesta, oli alkanut hinaamaan bändiä ojasta kuiville. Toni oli laittanut huonon yleiskondiksen merkille ja alkanut tehdä asialle jotain. Kuin varkain Tonista oli tullut se mitä hän pohjimmiltaan on: bändin (kuin bändin) peruskallio. Tontsa piti soiton pystyssä. Tontsa oli aina paikalla, aina valppaana, aina ajoissa, aina työkykyisenä ja –haluisena, mitä ei voinut sanoa meistä muista, etenkään minusta. Pian Masa liittyi myös Pelastetaan Ruotis -ryhmään. Hyvä rytmiryhmä! Otetaan sille.

Sen verran järkeä oli vielä päässäni, että nyt älysin pyytää jeesiä. Masa otti pyynnöstäni yhtyeen hallinnollisen johdon käsiinsä ja piti k(r)apulaisia rattaitamme liikkeessä: Masa organisoi levytyssessiot ja treenit, soitti ihmiset läpi kun niitä tarvittiin, toimi äänittäjänä (kun Saarelan äänittäjä TuomAstral ei enää jaksanut meitä) ja luovutti jopa osan kodistaan levyn tekoon. Tarpeen tullen vielä majoitti eksyneen ja päihtyneen solistin ja kuunteli sen mutinat kaiken perseydestä. Tosin, Masallakin oli käsiteltävänään muita välttämättömiä juttuja, jotka olivat bändin kannalta kaikkea muuta kuin rakentavia. Olimme itseämme, toisiamme ja maailmaa vastaan yrittäen tehdä svengaavaa rokkilevyä samalla. Onneksi nokka alkoi kääntyä kohti pintaa. Hyvin, hyvin hiljalleen, tosin.

Saarelan sessiot

Okei, otetaan hetkeksi asiat kansainvälisesti ja keskitytään olennaiseen, onhan kevät 2006 ja pääskysiin ei päivääkään. Ruotiksen uuden ja mielestäni parhaan levyn äänitykset jatkuivat Saarelan ruraalissa rauhassa. Saarelan vuonna 1921 rakennettu hirsitalo rantasaunoineen, aittoineen, pihoineen ja peltoineen oli mieletön mesta. Ei siis ihme, että ensimmäiset sessiot menivät soiton sijaan saunan, grillin ja frisbeen kimpussa. Kevätaurinko oli sekoittanut kaikkien päät. Keke etenkin taisi ottaa aurinkoöverit: miestä ei sen koomin enää sessioissa näkynyt. Karjalaisen Joonas tuli jälleen kerran soittamaan pianot ja urut. Joonas teki biiseille todella paljon todella hyvää ja kiippariosuudet saatiinkin vaivatta narulle. Keppien kanssa oli toinen meno.

Olimme Keijon kanssa luoneet biiseihin aika upeita kitarajuttuja. Keijo on niissä ainutlaatuinen. Hyvinä iltoina Keken soitto on äärimmäisen visuaalista ja myrkyisää. Hyvänä iltana makaan pitkin kaljan tahrimaa lavaa kyyneleet silmissä ihastellen Fenderistä purkautuvaa hyökyaaltoa, jonka alle annan itseni jäädä. Levyttäessä tuo tunnetaso on helvetin vaikea tavoittaa – etenkin jos kitaristia ei näy eikä selityksiä kuulu. Aikaa kuluikin keppeihin, pelkästään ”Tornilaulun” teemaa äänitin neljä päivää, mikä oli minulle helvetin pitkä aika (ja kertoi paljon kondiksestani). No, irtosivathan ne nuotit lopulta. Olin edelleenkin päiväkahvilla ison osan päivästä, mutta levynteko palautti keskittymiskykyäni hitaasti ja epävarmasti. Tosin vain väliaikaisesti, sillä tehtyäni osuuteni jatkoin pullosukellustani koko kesän 2006.

Tyhmät & Laiskat eli nyt se vasta vituiksi menikin

Syksyllä 2006 äänitykset olivat loppusuoralla ja siirryimme Saarelasta vielä kerran studioon, sillä halusin tehdä lauluosuudet kelalle. Se osoittautui sekä taiteelliseksi osumaksi että tekniseksi hudiksi, josta myöhemmin lisää. Veera tuli ja soitti osan Joonaksen pianoista uudestaan. Ja oho! Keijokin sai soitettua puuttuvat juttunsa (eli yhden kitarasoolon) ne mahtavasti naulaten. Näin oltiin taas vähän lähempänä valmiutta.

Hetken aikaa kaikki tuntui palaavan uomiinsa. Sitten palasimme Saarelaan, jossa totesimme, että ”ei todellakaan näin”. Homman pilluilu olikin vasta alussa! Levyä oli tehty nyt 8 kuukautta. Jos joku olisi tuolloin vittuillut levyn nielaisevan vielä toiset 7 kuukautta ja vähän päälle, olisin repinyt häneltä sydämen rinnasta ja omani perään.

Tyhmät jätkät. Tyhmä Janne. Yritän selittää tämän lyhyesti. Katsokaas, musiikki oli siirretty kelaltanauhalta kovalevylle tietokonepäällekkäisäänityyksiä varten. Niin? No, sitten niihin tehtiin overdubbauksia Saarelassa. Joo-o? No, sen jälkeen tehtiin lauluosuudet studiossa taas niille vanhoille nauhoille, koska tämä pallinaama halusi välttämättä laulaa nauhalle eikä tietokoneelle, samalla tehtiin uupuvat pianot, syntikoita, Keken viimeiset kitarat ynnä muita pieniä, mutta tärkeitä juttuja, joiden jälkeen homma olikin viimeistelyä ja miksausta vaille valmis. Aha. Sen jälkeen tietenkin SE nauhakama siirrettiin myös kovalevylle entisten tietskaäänitysten sekaan. Okei, no mikä meni pieleen? Helvetti, synkronisointihan moisessa hommassa petti totaalisesti! Samaa kakkua kun EI ajeta kahta kertaa prikulleen samalla synkalla. Nähkääs, on vitusti väliä, missä leveyskohtaa kelaa eli millä raidalla ollaan SEKÄ missä kohtaa itse nauhaa ollaan: nauhan alku- ja loppupää pyörivät eri tahtia. Ihan kuin juoksussa, SISÄ- ON ULKORATAA LYHYEMPI. Ja nauhoista oli otettu kaikki irti: ekat 8 raitaa saattoivat olla eri biisiä kuin loput 8. Niinpä toisen studiosession musa levähti koneella pitkin näyttöä. Mikään ei alkanut saati loppunut oikeassa paikassa. Surkeinta jutussa oli se, että tiedossa ollut mahdollinen epäsynkkaus testattiin etukäteen testibiisillä, sillä “ehkä epäsynkka on ihmiskorvalle huomaamattoman pieni.” Ei muuten ollut: kama oli missä sattuu, mutta tarkastanut henkilö ei sitä huomannut. Tämä oli täysin omaa tyhmyyttä ja laiskuutta, eikä se valitettavasti loppunut tähän. Ehei. Mutta kaikki se ihan varmasti kostautui. Aivan kaikki.

Vituiksi meno jatkuu

Kuvittele, että rakennat omakotitalon. Uhraat sille kirjaimellisesti kaikkesi. Teet vuoden töitä – satoi ja paistoi. Ihmiset katoavat ympäriltäsi sitä mukaa kun ikuisuusprojektisi ikääntyy. Mutta pentele vieköön – se kuitenkin etenee ja lopulta valmistuukin. Vihdoin ja viimein koittaa harjannostajaiset. Silloin huomaat lattian vinoksi, portaiden vievän tyhjyyteen, ovien aukeavan väärään suuntaan ja lukon hylkivän avainta. Jopa liiterin ovi on jumissa, et voi hukuttautua edes halkoihin. Vuoden työ ja kahden kustannukset, ja tekele on jumalauta käyttökelvoton. Tosin kaukaa, hyvin kaukaa katsottuna se muistuttaa taloa. Fiilis on ainutlaatuinen.

Aloitimme omien virheiden manuaalisen korjailun, mikä oli ihan paskapuuhaa ja kesti ikuisuuden.

Ikuisuuden päätteeksi palaset saatiin paikoilleen. Saimme myös tehtyä vihonviimeiset uupuvat äänitykset (oujes, niitäkin yhtäkkiä taas oli). SITTEN VIHDOIN jäljellä oli enää yksi prosessi ennen miksaamista. Musa piti vielä kerran siirtää, tällä kertaa vain tiestkaohjelmasta toiseen ohjelmaan, jolla koko skeida miksattaisiin. Siirrossa ei ollut varsinaisia synkkavaaroja – se sujuisi joko nopeasti tai todella hitaasti. Jännitys jätti minut rauhaan. Tiesin kyllä, kumpi oli Ruotomielen reitti. Skool vaan.

Kaiken tämän urpoilun lomassa tunsin itseni tyhmän lisäksi hyvin voimattomaksi. Totta puhuakseni, olin kuolemanväsynyt. Halusin haluta elää, mutta en jaksanut. En jaksanut edes haluta kuolla. Koko farssi oli käynyt niin tylsäksi, että päätin joutua sairaalaan. Päätöstä siivitti tuolloin toistunut maailman tylsin vittumaisuus nimeltään

Päivä J. Aslakin elämässä 2006

Klo 07:45. Kännykän tunteeton tärinä ravistaa minut hereille. Väsyttää, kuten aina. Tekisi mieli jäädä sänkyyn, mikä on huikea kohennus pitkän ”tekisi mieli nousta ylös & kuolla” –kauden jälkeen. Ei auta tunteilu – ylös mato! On alkutalvi 2006 ja sinulla kouluaamu, räkäperse.

Yllätyksekseni jaksan jopa syödä vähän. Yleensä kun keskityn vain nesteisiin. Niin tein eilenkin ja siksikin olen taas niin väsynyt ja luonnollisesti krapulainen. Vaan ei auta. Pakkopulla odottaa purijaansa. Hyppään pyörän selkään ja alan sotkea kohti OAMK:ia.

Pyörän kettinki irtoilee tasaisesti välillä Heinäpää-Kaukovainio. Kylmyys kohmettaa sormet laittaessani kettinkiä paikalleen. Talvi on aikaisessa tänä vuonna. Kaikki on tiukkaa ja nihkeää, kaikki vaatii pysähtymään. En ehdi enkä aio. Jos ikiliikkuja pysähtyy, kuka uskoo enää minkään jatkumiseen? Ei kukaan. Myöhästyn luennolta VAIN viisi minuuttia. Raahaan kylmän perseeni mediatyrkkyjen apatiaani viipaloivien katseiden lomitse takapulpettiin ja alan hajota penkille. Vihaan olla täällä. Ajattelen vihaavani myös ihmisiä täällä, ihan vain silkkaa pienuuttani ja koska minulla paha olla. En onnistu vihassani, vaikka yritän, sillä todellisuudessa rakastan elämää ja ihmisiä, en vain tule toimeen kummankaan kanssa. Siksikin tämä on vaikeaa. Todellinen misantrooppi pääsisi helpommalla. Joku luennoi viitekehyksestä tutkimuksessaan mobiilimarkkinoinnin mahdollisuuksista. Ihanaa. Lisää tuutteja, joihin 2000-luku voi dumpata tarpeettomuuksiaan.

Lounas. Muiden jonottaessa ruokalassa apettaan, istun nenä päätteessä kiinni. Skippaan lounaan. On käytävä läpi tekeillä olevan levyn kansikrediitit ja muotoiltava tiedot booklettia varten. En kykene kohtaamaan ruokalan avaruutta ja elämää siellä. Olemme alieneita toisillemme ja Stephen Hawking sanoi, ettei alieneita kannata haluta kohdata – siitä tuskin hyvää seuraa. En halua puhua kenellekään, haluan vain päästä tästä kaikesta. Vituttaa krooninen kiire. Olisinpa kännissä, toivon. Täältä päästyäni aion ollakin.

Klo 16:00. Viimeisen luennon päätyttyä jään yhä koululle raivoamaan netissä, sillä saamattomuuttani minulla ei ole nettiä kotona. Hoidan bändin asioita: luen ja vastaan sähköposteihin, päivitän sen kotisivut ja keikkakalenterin, olen yhteydessä levy-yhtiöön ja keikkamyyjään, jotka molemmat hiillostavat levyn valmistumista, kuten heidän kuuluukin. Ylipäätään teen mitä on tehtävissä ja hoidan mitä on hoidettavissa. Tämä homma kuuluisi jollekin, jolla on välittömämpi aksessi verkkoon, mutta koko bändi – minä mukaanlukien – on tottunut siihen, että J. Aslak tekee aina paskaduunit. Kouluhommiin en ehdi. Ehkä huomenna. Ehkä joskus. Ei aikaa pähkäillä, sillä alan olla myöhässä iltaduunista soitonopettajana. Tulostimen vielä sylkiessä viimeisiä Megadeth-tabulatuureja olen jo pyörän selässä matkalla keskustaan. Kettinki irtoilee ja sormia jäätyy.

Fillariamokissani maistan veren suussani. Taas myöhässä. Tauottomien soittotuntien (Jeesus, että savuke tekisi nyt pahaa) jälkeen juoksen pysäkille ja otan liikennevaloista bussin Saarelaan. Bussissa narskautan ensimmäisen auki ja otan hörpyt. Keho huokaisee, päästä karkaa höyryä ja paine hellittää hetkeksi. Antaudun sensaatiolle. Avaan toisen matkalla pysäkiltä Saarelan talolle. Talsin jäistä tietä kilometrin talolle. Ovella koirat haukkuvat minut tervetulleeksi. Väistelen muodollisuudet ja käyn suoraan levyn kimppuun. Narskautan uuden auki. Nauhoitan, soitan, laulan, editoin, siirtelen ja siivoan raitoja aina siihen asti, että huomaan myöhästyväni viimeisestä bussista takaisin kaupunkiin. Juoksen pysäkille historian ruminta sätkää käärien. Keuhkoni ovat rei´illä. Ne huutavat apua tai edes eutanasiaa. Pakko ehtiä viimeiseen bussiin. En halua pyöriä toimivien ihmisten jaloissa. Haluan olla kotonani hajoamassa. Sitä paitsi, se oli viimeinen tölkki. Sinun on ehdittävä vielä baariinkin. Siis juokse, kusipää.

Takaisin kaupungissa. Nyt pari olutta, ihan vain pari. Iltapalaksi, unipalaksi, miksi vaan. Kehoa kolottaa ja juilii, se on tottunut saamaan myrkkynsä. Snookeriin siis. Poltan ketjussa, sillä baareissa saa vielä hetken polttaa ennen neonatsismin voittoa. Luen lehdet ja täytän ristikot. On tiistai ja onneksi hiljaista – saan rauhassa hoitaa vielä hetken bändin asioita baarin nettipäätteellä ennen pilkkua. Enää tässä vaiheessa päivää kukaan ei ole minulta vailla mitään. Paitsi eräs, joka odottaa vain minulta vain minua itseäni eikä palveluksiani. Hän, joka pitkään jatkuneen rappion päättävän romahtamisen jälkeen tulee palauttamaan haluni pelastautua ja nousta jaloilleni entistä vahvempana, viisaampana ja kauniinpana. Kaikki tuo tulee tapahtumaan – tosin, sitähän minä en vielä tiedä. Siksi pelkään. Pelkään itseäni. Mutta onneksi jokin lävistää pelon kuin varras sianpalan ja jotain hyvää valuu pitkin vartaan vartta. Se lupaa muutosta ja antaa aihetta toivoon. Ajatukset tästä täyttävät päästäni sen, mitä olut ei. Baarin suljettua poljen kotiin Heinäpäähän. Kettinki irtoilee, sormet menevät tunnottomiksi. Kaadun kylmään sänkyyn odottamaan aamun tuoman rotanympyrän toistumista.

Touch Me I´m Sick

Ylläkuvaillut ihanuuden päivät toistuivat ja toistuivat, kunnes eräänä iltana pakertaessani levyn kimpussa totesin oloni ”oudoksi”. Oli pakko lopettaa siltä päivältä. Ja hyvä että lopetin, sillä pysyin hädin tuskin tajuissani matkan Saarelasta Snookeriin – puhumattakaan sieltä kotiin. Seuraava päivä esitti toiveen “rahat ja henki”, joten kampesin sitä karkuun sairaalaan, missä lääkäri säikähti tulehdusarvojani. Olin keuhkokuumeessa ja kirjaimellisesti kiehuin elävältä. Huokaisin helpotuksesta. Tämä oli paras uutinen pitkiin aikoihin.

Stop. Pysähdy. Päästä irti. Hellitä. Anna kuoleman mennä. Hyvä. Noin, pysy siinä. Tähän oltiin tultu: loppuunpalaminen. Pysähdyin vasta kun minut pysäytettiin. Kuitenkin, tuosta kaikin puolin heikoimmasta hetkestäni alkoi parantumiseni. Se oli viimeinen pysäkki ennen rotkoa ja ihmeen kaupalla älysin jäädä sillä pois. Oli kai pakko. Tarkistin elintapani: ruokaympyräni oli myrkkyjä, paineita, sekoilua ja kyytipojaksi pelon ja inhon liekkejä. Olin joka kapakan kanta-asiakas ja työnarkomaaninen rockraataja. Paha ja yllättävän yleinen yhtälö. Lopulta annoin asioiden mennä ja hyvän korvata kaiken ylimääräisen, etenkin vihan, pelon ja myrkyt. Raivasin pakolla elämääni tilaa rakkauden täytettäväksi. Ja rakkaus teki sen kysymättä. Olisi tehnyt jo paljon aikaisemmin, jos olisin antanut.

Tuhkasta nouseminen ei ollut helppoa tai nopeaa. En olettanutkaan sen olevan. Silti se oli vaikeampaa kuin kuvittelin. Hengästyin (Snookerin) rapuissa, kärsin viekkareista, moodini heittelehtivät ja jouduin käymään tarkkailtavana. Elintapojen korjaaminen vei vuoden, kaikki muu vielä kauemmin. Aloin opetella hajoittamisen sijaan hallitsemaan itseäni. Opettelin avoimuutta – aivan uutta kreisiä juttua! En tiennyt, että jotakin voisi kiinnostaa mielenliikkeeni. Aloin opetella puhumaan ensimmäistä kertaa elämässäni, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni joku halusi puhua minulle ja minun puhuvan takaisin. No, helvetti: luulitteko minun yksin pystyvän tähän? En tietenkään!

Loppuvuosi 2006 oli kivulias käännekohta. Aloin varovaisesti katsoa ylöspäin. Pitkästä aikaa näkyi rakastavaa valoa. Pelastuin. Muistelen tuota aikaa ja keuhkokuumettani aina lämmöllä (pun intended). Marraskuussa Ruotiksen levykin oli vihdoin ja viimein valmis miksattavaksi. Kaikin puolin pahin oli toistaiseksi ohi, vaikka optimi kaikkea muuta kuin saavutettu. Vuosi vaihtui toiveikkaasti kärsien.

---