Vaikka vuosi 2007 käynnistyi kuihtuneen kehoni juiliessa, oli sieluni vetreytynyt, kepeä ja toiveikas. Meno oli edelleen surkea, mutta pahin pahoinvointi takana. Yhä tein haista-elämä-paska -päiviä korventaen kynttilääni joka suunnasta, sillä tekeillä ollut Ruotomieli-levy valmistui niin hitaasti ja työläästi, että jonkun piti operoida vielä ankarammin. Onneksi bändi – Masa & Toni etenkin – alkoi olla taas kuvioissa. Se oli korvaamaton jeesi. Asiat ottivat tipuaskeleita parempaan suuntaan.

Alkuvuodesta soitimme satunnaisia keikkoja välttääksemme ”kuolemaa yleisön mielissä” ja tukkiaksemme ”vieläkö te ootte olemassa” –tylsyyksiä hokevat suut. Olimme mukana Rock And Roll Circus –kiertueella kera mm. Tuomari Nurmion, Knucklebone Oscarin ja Moses Hazyn (joiden keikka Rovaniemen Tivolissa oli aivan uskomaton). Kiertueen hauskuus oli teemapukeutuminen. Meidän teema oli kulttiklassikko & meikäläisen kestosuosikki The Rocky Horror Picture Show. Rakastin ristipukeutujia; Cooperia, Bowieta, Kissiä, Reediä, Iggyä, Numania jne. Kaikki tietävät, että naiseksi pukeutuminen vaatii munaa. Circus-turnee eikä ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Aslak vetäisi dragin ylleen. Kiertueen Oulun osuudella 45 Special oli tupaten täysi ja bändi kiitti kotikaupunkia kannatuksesta soittamalla yhden surkeimmista keikoistaan sitten Rockrääpäleen 2004. Sanomalehti Kaleva oli eri mieltä ja ylisti keikkaa, ja samaa tuumi kai yleisöparkakin. Jotenkin jaksoimme taistella talven läpi. Keväällä nilkutimme jo loppusuoraa, kesällä vihdoin ja viimein käsissämme oli valmis paketti

Kaupallisia itsemurhaballadeja

HUOHHHHH!!!!! Hyvät ihmiset, ette voi käsittää, miltä tuntui kun se saakelin urakka oli vihdoinkin takana. Jeesuksen perkele. En voi olla kiroilematta, niin raskas ja uuvuttava uusi ”Kaupallisia itsemurhaballadeja” –huumorityönimellä kulkenut levy oli tekoprosessiltaan. Alkutalven keuhkokuumeesta toipuminen jatkui pitkälle kevääseen ja vei kaiken ylimääräisen juissin. Silti, jaloilla oltiin. Teimme sopimuksen piskuisen Rockhopper Musicin kanssa ja MyHouse Booking Agency hoiti yhtyeen keikkamyynnin. Levynjulkaisu olisi kesäkuussa. Ajattelimme olevamme niin löyhästi bisneksessä mukana, että järjettömällä julkaisuajankohdalla ei olisi merkitystä. Diggarit – ainoat tukijamme – löytäisivät kyllä levymme.

Delta City

Uusi, uhkarohkea, auktoriteetteja uhmaava Delta City –levy julkaistiin 13.6.2007. Paska lirahti maailmaan ilman seremonioita, levynjulkaisukeikkaa, hypeä tai markkinointia. Mutta voi juma, olinhan ylpeä platasta. Bändi soitti levyllä livenä ihan mielettömän hyvin ja soundit – no, niistä sai olla mitä mieltä tahansa, mutta ainakin ne erottuivat sieluttomasta valtavirtaskeidasta. Helvetti, mitä geneeristä, kilttiä ja dödönraikasta formaattipaskaa radio suolsikaan skideille ”rock and rollina”. Hyi! Meidän juttu oli jotain suoraan katuojasta ja pellolta.

Suurin ero edellisiin Ruotis-tuotoksiin oli biiseissä, ne olivat paljon aikaisempia parempia. Vanha kama olikin aika far out, sekä hyvässä että huonossa. Etenkin teksteissä oli tultu pitkä matka. Alkuaikojeni tekstit – Roosterin etenkin – olivat selkeimmilläänkin ihanasti täyttä anarkozappaa.

Otetaanpa ote Roosterin laulukirjasta nimeltään

Bellevue (The Insane Selfphone Song)

Phones are ringing. Did I eat a lot?
The voices gotta stop, they say “Hello I’m going home”
It’s a crash goddess
It’s a fuck goddess
It’s a curse goddess
It’s a sin
Bellevue
Am I a bargain? Are you the credit card?
Get it into my head
What it is? It’s scary

Tältä pohjalta oli siis lähdetty – eli pohjalta. Masan mielestä ”Bellevue” oli ”vitun hyvä biisi”. Kenties. Nyt oltiin kuitenkin etäällä tästä. Delta Cityllä oli enemmän sisältöä/vähemmän läskiä kuin missään aikaisemmin. Biisirakenteet olivat vankempia, riimit terävämpiä, intertekstuaalisuudet jalostuneempia, tarinat eheämpi ja hahmot syvempiä. Ja mikä yllättävintä, seassa oli Ruotomielelle jotain aivan uutta: koukkuja. Sirkkelipoppiahan me olimmekin.

Kokonaisuutena Delta City oli väljä konsepti fiktiivisestä kaupungista jossain siviilisaation ja henkisen suon saumassa, vähän sivussa kaikesta. Tuohon paikkaan heitin kasan enemmän tai vähemmän nykyajan nomadi-hahmoja ja katselin, mihin ne ryhtyivät. Sen enempää ei konseptia kannata pilata selittämällä. Olin tyytyväinen jutun lopputulokseen. Helvetti, olin todella tyytyväinen ja ylpeä koko poppoosta. Pidin levyä pienenä musiikillisena triumfina, olipa se tuotannollisesti tai soundillisesti mitä tahansa (itse asiassa minä pidin levyn soundeista). Hei, tarkastellaampa hieman suhdetta ”Ruotomieli ja tuottaminen”.

Ruotomieli ja tuottaminen

Mikä helvetin tuottaminen?

Tie päällään taas

Aloin hiljalleen olla voimissani ja odotin innolla bändin tulevia – etenkin keikkoja! Levynjulkaisua ympäröikin vilkas keikkailu, joka taukosi vain heinäkuuksi, jolloin Masasta tuli pienen Emil-pojan ylpeä isä. Vau, Masa & Minna! Masan ansaitun vaikkakin olemattoman isukkitauon jälkeen homma jatkui. Olin ihanasti tieruhjeilla koko ajan. Kova työ näkyi ja tuntui ja toivoin, ettei vain minussa. Sillä jotenkin vaikutti siltä, että mitä lujemmin ja paremmin teimme sitä mitä teimme, sitä vähemmän se kiinnosti ketään ja sitä ohuemmaksi se karhi jalustaamme.

Vittu. Kyllä nyt jotain iivöliä oli jalalla. Delta City floppasi täysin. En tiennyt, kuinka vähän maailma välitti tekemisistämme. Levy pysyi kaupan hyllyllä, vaikka (tai kenties juuri siksi että) sai toinen toistaan parempia arvioita. Bändiä niputettiin samaan suppuun The Clashin, E Street Bandin, Televisionin, Gun Clubin ja ties minkä kanssa. Pudoteltiinpa mitä nimiä tahansa, arvio oli yleensä mairitteleva. Tai no, eräs turkulainen vessapaperi teki poikkeuksen haukkumalla levyn niin imbesillein argumentein, että toimittajan täysikäisyyttä ja -päisyyttä kävi epäileminen. Annoin haastatteluja mihin tahansa ja tein kaiken mahdollisen promon. Silti mitään ei tapahtunut.

Lokakuussa 2007 Ruotis soitti Tampereen Musiikki & Media –hulapaloossa triljoonien muiden kanssa. Onneksi myös Mosekset olivat siellä. Heidän kanssaan on aina kivaa: on ne vaan hieno porukka. Loppuillasta Tuomen Pekka kyllästyi jossain johonkin ja särki tuopin otsaansa. Polireissuhan siitä tuli. Keikalla ollut Soundin toimittaja kirjoitti keikastamme näin:

”Ruotomieli soitti olosuhteista välittämättä todella antaumuksellisen keikan. Unohdin aikataulut ja journalistisella viileydellä tarkkailin pohjoisten rokkareiden alkukantaista rypistystä istuen ikkunalaudalla koko keikan ajan. Viimeisen biisin moniminuuttisen kitarankurituksen ja vahvistinkaappiaktin jälkeen huomasin omaksi yllätyksekseni huutavani ääneen. Siinä vaiheessa en sentään ollut yleisössä enää aivan yksin.”

Paremmin ei voinut touhuamme vuonna kiteyttää. Missä tahansa yleisöä kiusasimmekaan, löytyi aina yksi tai kaksi, jotka menivät touhustamme sekaisin. Se oli mahtavaa. Suuri yleisö teki parhaansa ohittaakseen meidät ja onnistui siinä erinomaisesti. Emme antaneet periksi. 2007 oli ylivoimaisesti kiireisin keikkavuosi. Ja jos kiivaan rundaamisen myötä työhömme ilmaantui mitään rutiininomaista, yksi rituaali jäi takuulla koskematta. Aina yhtä tragi-koominen

Ruotomieli-kuriositeetti: settilistan teko

Tiedättekö Simpsoni-episodin filmifestivaaleista (A Star is Burns, 6. kausi, 18. jakso), jossa kaupunkilaiset tekevät omia elokuviaan? Bartin ”The Eternal struggle” kuvaa Homerin epätoivoista, loputonta yritystä saada housuja jalkaansa. Vuoden 2007 tienoilla settilistan teko oli juuri sellainen. Kivulias vitsi, joka meni näin.

Farssin siemen sikiää jo edellisen keikan jälkilöylyissä illan ilmataistelussa siipeensä saaneen yhtyeen syyniessä epäonnistumisensa syitä. Yleensä sormella osoitetaan joko hätäisyyttään ala-arvoista, ei loppuun asti mietittyä tai vain puhtaasti pieleen kalkuloitua settilistaa. On toki muitakin syitä, mutta olkoon. Takahuoneen raskaissa höyryissä aineistuu Masan aloite: ”vittu, ensi kerralla tehdään setti jo treeneissä”. Aloite toistuu vielä seuraavan keikan kenraalitreeneissä. Joo, niin kai se on parasta, myötäilen tietäen paremmin. Pikakelataan kenraalitreeneihin.

On torstai, kello käy iltaseitsemää. Istun kylmässä autossa ja odotan. Olen säätänyt jostain pirssin lainaan ja hakenut sen päiväduunini päätytyttyä sieltä, mistä sen tällä kertaa satuinkaan saamaan. Olen poiminut Veeran Heinäpäästä, nyt odotan Kekeä Lentävästä Lautasesta. Olen tehnyt matkaa keskustasta Hiukkavaaraan jo tunnin enkä ole vielä päässyt Kirkkokatua kauemmaksi. Lopulta auton takaovi käy ja nytkähdämme liikkeelle.

Toni ja Masa ovat jo paikalla meidän pölähtäessä tuiskusta sisään. Alkaa värkkäys, kasaus, virittely, tupakointi, syöminen, kahvittelu, jonka päätyttyä jokainen raahautuu positioonsa. Soitamme yhden kappaleen, jonkin vakionumeron, ei mitään liian haastavaa. Soitamme toisenkin, ehkä jopa kolmannen. Seuraa tupakkitauko. Sen jälkeen Masa rohkaistuu, astuu eteen ja vokalisoi taannoisen aloitteensa setin tekemisestä. Keke ”ei jaksa”. Se siitä siis. Kiitos kiitos, niin minäkin sinua. Kieltämättä loppuunsa vääntyvä työviikko väsyttää jo työssäkäyviä, eli kaikkia. Kompromissi on kahlata läpi edes osa mahdollisesti huomisella keikalla soitettavista kappaleista ja jättää setinteko tuonnemmaksi. Ennen pitkää joku haluaa lähteä kotiin tai jonnekin. Pillit pussiin, kenraalit ovat ohi.

Perjantai, keikkapäivä. Tuo roudaamisen, matkustamisen ja soundtsekin syövyttämänä päivä on yleensä sellaista slapstickiä, ettei setin tekoa edes yritetä. Kuskia lukuunottamatta autossa syödään sipsejä, nukutaan, luetaan – SEKOILUA! ROCK! – ja ylipäätään ollaan aika hiljaa. Perillä poltetaan tupakoita, roudataan ja tehdään tsekki. Sen jälkeen kaikkia pyörryttää ja on vissiin pakko syödä – ja minun tapauksessani juoda – jotain. En edes yritä kiinteitä ennen keikkaa, ellei jää tarpeeksi aikaa sulatella, muuten tulee lauteilla ylös. Ja harvoin jää, sama siis jättää syömättä. Vasta aterian – minun kohdalla siis lasillisen El Tiempoa – jälkeen, tai hyvänä iltana sen yhteydessä, käymme settilistan kimppuun. Farssi voi varsinaisesti alkaa.

Muiden repiessä raideripizzojaan tms, minä revin paperia muistikirjastani ja homma käynnistyy. Olemme tarkkoja setin rakenteen suhteen. Kelaamme biisien lähtöjä ja loppuja, pituuksia, (el) t(i)empoja, tunnelmia, intensiteettikaaria, lähtösäveliä ja lyyrisiä teemoja. Yritämme rakentaa kokonaisuuden kuin elokuvan, joka tempaisisi vaikka keskeltä aloitettuna. Siinä olisi lupaava alku, kulkeva keskiosa, poikkeava suvanto ja sen rakennettu ”ongelma”, lopun ratkaisu, cresendo ja katarsis. Vaikka nykyään pääsemme harvoin encoren kimppuun, jälkiruoaksi tulisi järjestää kirsikkainen palkinto tai vapaasekoiluharjoitus vaihtelun nimissä. Vaihtoehtoja toteutukselle on monia, tosin niistä osan sulkee pois muuttujat kuten keikkamestan ja sen tekniikan puitteet ja puutteet sekä akustiikka, bändin kunto ja fiilis jne.

Ongelma on se, että yksi ei halua soittaa jotain, toinen ei osaa soittaa jotain, kolmas ei tajua jotain, neljättä kyllästyttää ja minä vain nostelen käsiäni. Minulle käy periaatteessa kaikki. Muut miettivät, mikä heitä huvittaa ja kiinnostaa, minua ei kiinnosta pätkääkään, mikä minua huvittaa tai kiinnostaa. Juttu on suurempi ja tärkeämpi kuin minä. Kaareksi ei tahdo riittää se, että ”mennään ja katsotaan mitä tapahtuu” (tosin, tällekin on ehdottomasti paikkansa). Se mitä yleensä tapahtuu on ei mitään. Täytyy laittaa tapahtumaan. Ymmärrän suunnittelemattomuuden filosofian, mutta se vaatisi tämänhetkistä parempaa bändikondista. Asiaa ei auta se nyt ollaan Ala-Kongonpään Pub Kainalokuopassa, minne mainosjulisteemme eivät koskaan saapuneet eikä kukaan ei tiedä keikastamme – ellei ole käynyt hiljattain nettisivuillamme. Ja kuka enää käy bändien nettisivuilla?

Meillä ei myöskään ole konsteja, joita hyödyntää, jos setti prakaa kesken keikan: ei showta, ei valoja, ei temppuja. Ei välttämättä edes omaa äänimiestä. Meillä on helvetillistä mekkalaa suoltava sekava viisikko, josta kolmea ei juuri näytä kiinnostavan mikään, neljäs hyppii aivottomasti ympyrää piiskaten viidennestä verta esille. That´s entertainment. Mutta hei, eipä mennä asioiden edelle – yritetään keksiä jotain soitettavaa ensin! Onhan meillä biisejä ja levyjä.

Setinteko menee lopulta sietämättömäksi. Alkaa esiintyä mutinaa, kyrpiintymistä ja mahdollisuuksien mukaan myös katoiluja. Koko touhu kestää ikuisuuden. Jossain keikkaa edeltävän viimeisen savukkeen ja keikan aloittavan soinnun välissä jonkinlainen lopullinen hätäpaskapaperi on ihmeellisesti saatu aikaiseksi, ja Veera on sen kaikille monistanut. Keikka voi – herranjestas mitä kello jo on – ja pitääkin alkaa!

Ja mikä kummallisinta, kaikesta hiusten- ja haukotustenmenetyksestä huolimatta, kaikki voi mennä nappiin. Usein meneekin. Hyvänä iltana bändi iskee rautaa samalla alasimella samaan tahtiin niin että kipinä sinkoilevat. Harmoniat sulavat yhdeksi laavaiseksi joeksi. Liikkeistä muodostuu pollockmainen kokonaisuus. Jytä lepattaa sielunriekaleita, vire kestää kuin benjiköysi, vanha kunnon energioiden vuorovaikutus joka suuntaan käynnistyy ja biisit vapauttavat taikansa ilmoille. Lyhyesti: kaikki on moninkertaisesti kaiken vaivan arvoista. Bändillä on hyviä biisejä, jotka toimivat livenä kuin reseptilääkkeet. Ja taas huonona iltana keikan loppumista odottaa takahuoneessa tyhjä jääkaappi ja Masan höyryssä tiivistyvä aloite ”…vittu ensi kerralla tehdään setti jo treeneissä”. Loppu.

Marras-joulukuussa kävin keikkojen lomassa kävin Tsekissä, mistä palasin keuhkoputki ja poskiontelot tulehtuneina ja ilman ääntä. Vuoden viimeiset keikat jouduttiin siirtämään ensi vuodelle. Bändi äärimmäisen harvoin ja aina äärimmäisen hyvästä syystä perui keikkojaan – yleensä syy oli minun sairastuminen. Muut yleensä skulasivat sitkeästi kipeinäkin. Näiltä jutuilta ei voi välttyä, kun teki paljon keikkaa ja 2007 oli selvästi kiireisin keikkavuotemme. Peläten pahinta toivoin kaiken olleen vaivan arvoista. Tosin, Delta Cityn floppaus ja bändin omituinen kondis kertoivat valitettavan paljon.

---