All is quiet on new year´s day. Olen aina pitänyt vuoden ensihetkistä kun kärsinyt, peitteinen maa makaa vaiti ja ihmiset ovat paikkailemassa 365 päivää kestäneen taistelun runtelemia sielujaan. Kukaan ei vielä uskalla ulos poterostaan, vaikka sota on ohi ja uusi aika alkanut. Tuo lyhyt seesteinen hetki ennen taistelun jatkumista, pidän siitä.

Bändin toimet männävuotena olivat sujuneet periaatteessa kuten pitikin: olimme vihdoin saaneet levytyssopimuksen, keikkamyyjän ja paljon keikkaa. Ennen kaikkea olimme saaneet ulos sen kirotun levyn, joka jälleen osoittautui arvostelumenestykseksi (millä ei ollut merkitystä). Vuoden alkajaisiksi medialta tipahteli taas kaikenlaisia ”vuoden se-ja-se” –titteleitä, minkä epäonnistui yllättää minut. Delta City oli hyvä levy ja sen kuuluikin saada maailman tunnustus. Näin siis periaatteessa. Käytännössä asiat olivat toisin. The Hard Years were not over.

Levyn jumittuminen kauppoihin oli jotain mitä tilattiin: levyä ei promotoitu tai markkinoitu ollenkaan. Ainoa, mitä sen eteen tehtiin oli keikat. Ja keikat olivat menneet hyvin vaihtelevasti. Bändi soitti usein omituisella henkisellä etäisyydellä yleisölle, joka ei ollut ja josta ei tullut sen oma. Toisaalta, yhtye soitti koko ajan paremmin ja paremmin. Niinpä olinkin valmis uuteen erään levyn kanssa. Takaisin tien päälle vaan! Vaan sepä ei onnistunut. Edessä oli pakkosapatti.

Pakkosapatti I

Tammikuussa opinahjoni antoi ultimatumin: kuules paskakasa, jos et valmistu nyt, voit unohtaa valmistumisesi kokonaan. Niinpä sovimme viettävämme pakkosapattia vuoden ensimmäisen puoliskon ja jatkavamme sirkusta kesällä oitis graduaationi jälkeen. Ja sen – siis sapatinvieton – myös teimme, mutta kun kesäkuussa 2008 kouluni oli ohi, hommat eivät väärinkäsityksen takia käynnistyneetkään ja Ruotiksen tauko jatkui. No, Mielipuoli sekoili sentään jotain sillä aikaa. Otetaanpa pari sekopalaa tähän väliin.

J. Aslak & Mielipuoli @ Rovaniemi 12.06.2008

Ruotiksen ollessa kalpeana hiljaa Mielipuoli teki kaksi ultimaattisinta erikoiskeikkaa ikinä. SEKOILUA! POLIISEJA! JÄRVIMAISEMIA!

Niistä ensimmäinen oli päiväkeikka Rovaniemen Sampo-ostoskeskuksessa liittyen osana johonkin isompaan juttuun. Veeraa kiinnosti enemmän olla jossain muualla tekemässä jotain muuta, joten aina niin aulis ja auttavainen Karjalaisen Joonas tuurasi pianossa. Kokoonpano treenasi viikon verran kosketintaiturin pyöräillessä edestakaisin väliä Isko-Hiukkavaara. Viikossa saimme vanhat biisit haltuun ja treenasimme jopa muutaman uudenkin.

Keikka-aamuna homma paljasti luonteensa jo treenikseltä lähdettäessä: bensa loppui kilometrin jälkeen, sillä allekirjoittanut mänttipää oli unohtanut tankata. Reissu alkoi siis miehekkäästi bändin työntäessä keikka-autoaan lähimmälle huoltsikalle. “No mutta eihän tässä mitään”, naureskeltiin kun Shellille päästiin. Tankki täyttyi ja hikisten äijien matka jatkui kohti pohjoista.

Perillä Rovaniemellä huomasimme soiton tapahtuvan ostarin likuportaiden juurella, suurin piirtein lelukaupan ja Hesen välissä. Mikä siinä. On sitä ennenkin soitettu omituisissa paikoissa. Roudasimme ja pystytimme kamat soundcheckiä varten. Soitimme alkuun testiksi muutaman biisin, jonka jälkeen pidimme pikkubreikin valmistautuen varsinaiseen keikkasettiin. Sitä ei kuiteenkaan tullut koskaan, sillä testisetin jälkeen järjestäjät yllättäen toivottivat hyvää kotimatkaa. Mitä vittua – tässäkö tämä oli? Kyllä, se oli siinä. No helvetti, mitä nyt? Täällä oltiin, sydän lämpöä ja auto soittimia (ja bensaakin!) täys, lauantai-iltapäivänä klo 15 – ja keikka on ohi. Tätäkö varten Joonas riuhtoi fillarilla treeneihin viikon? Bändi alkoi samantien kysellä ympäri Rovaniemeä, josko jokin baari tms. ottaisi illaksi akustisen folk-yhtyeemme edes kaljapaikalla keikalle. Mitään ei järjestynyt ehdoilla, joilla laina-PA olisi saatu mukaan. Eli bisnespolitiikkaakin vielä peliin. Mahtavaa, aivan vitun mahtavaa.

Turhautti vähän helvetisti. Niinpä dokailuksihan meni. Mentiin baariin. Joonas heräsi aamulla putkasta.

Mielipuoli @ Posio 20.06.2008

Toinen äärimmäinen Mielipuoli-keikka oli Posiolla juhannuksena. Se oli äärimmäinen, koska nyt minua kiinnosti enemmän olla jossain muualla tekemässä jotain muuta. Rovaniemen ostarikeikka vitutti edelleen niin helvetisti. Veera hoiti päävokaalit. En edes halunnut tietää, miten Posion keikka meni.

Kesäklubit 2008

Kun Ruotomielestä ei ole mitään järkevää kerrottavaa tässä kohtaa, me kun ei tehty mitään järkevää tässä kohtaa, niin katsotaan mitä me tai ylipäätää kukaan ylipäätään teki kesällä 2008.

No, 45 Special oli tehnyt yhden fiksuimmista päätöksistään sysäämällä kesäklubien vastuun Moses Hazylle. Tuloksena oli tiistai-iltojen räjäyttäminen yhden illan spesiaalitribuuteilla. Homma sai otsikon Club Mo´s Special. Olin mukana sekä Mielipuolen että Moses Hazyn kanssa.

J. Aslak & Mielipuoli plays Tom Petty & The Heartbreakers

Kun Ruotis oli jäissä, Rousun Riku pyysi meitä tekemään jotain Mielipuolen kanssa kesäklubien nimissä. Tiesin oitis mitä tehdä: vedetään Tom Pettyä! Idea, jolle Masa saakeli vieköön aluksi nauroi. Ja minä tapani mukaan, etenkin ollessani selvinpäin, olin äärimmäisen vakavissani. Lyhyen ja läpikotaisen perustelupuheen jälkeen (olen pitänyt lukemattomia vastaavia) Masa oli puhuttu ympäri. Samoin kävi muiden kanssa. J. Aslak & Mielipuoli soittaisi keikan pelkästään Tom Petty & The Heartbreakersia. Vitun jees.

Olen kova Petty-fani. Miehen musiikki oli tuonut sanoinkuvailematonta lohtua vaikeina aikoina ja nostanut meininkiä hyvinä. Se on alienaation ääniraita: omalla tavallaan maailman yksinäisintä musiikkia. Pettyn laulut eivät hyljeksi, pakene tai palvele mitään tiettyä ryhmää tai pysyttele maan alla omassa salaseurassaan vaalien salaisia etikettejä – ne vain ovat yksin. Olin aina samaistunut siihen. Ja perkele: I was born a rebel, myös!

Petty-keikka osoittautui helvetin hyväksi. Jokainen soitti ja lauloi upeasti ja yleisö eli mukana. Heartbreakers on isompi bändi kuin Mielipuoli – yhden kitaran kvartettina siitä kunnialla selviäminen vain lisäsi ylpeyttäni. J. Aslak & Mielipuoli plays Tom Petty & The Heartbreakers –setti meni näin:

1. Breakdown
2. I Need To Know
3. Rebels
4. You Got Lucky
5. I Won´t Back Down
6. Into The Great Wide Open
7. American Girl
8. The Waiting
9. Mary Jane´s Last Dance
10. Runnin´ Down a Dream
11. Southern Accents
12. Refugee

J. Alice & The Dead Babies play Alice Cooper

Oli Mooseksien idea heidän toimia taustabändinä ja minun vetää ylleni – jälleen kerran – meikit ja dragit ja tehdä paheksuttava päärooli Alice Cooper –tribuutissa. Sekin oli helvetin hyvä ajatus! Olin ollut Cooper-fani ihan pikkupojasta lähtien, joten se kama oli tutumpaa kuin tuttua. Ruotomielikin oli livenä soittanut vanhaa Cooperia. Suostuin oitis. Tästä tulisi mahtavaa.

Toisin kuin Petty-keikka, Cooper-juttu oli tietenkin kunnon show. Oli elettä ja relettä, oli avustajia lavalla ja lavan takana. Oli lavan täydeltä propseja. Oli sähkötuoli ja teloitusakti. Teimme töitä hyvän shown eteen. Jokainen työsti, rakensi tai järjesti jotain, vähintään oman kostyyminsä. Riku hoiti paukkupommeja ja muuta pikkupyroa. Pekka nikkaroi sähkötuolin. Mikko järjesti pakkopaidan. Minä kiersin kirpputorit ja sekundalaarit metsästäen vauvanukkeja teuraaksi. Kolusin marketit ja pilapuodit naistenvaatteiden, keppien, miekkojen, raippojen, tekoveren, kasvomaalien ynnä muun krumeluurin perässä. Kyhäsin kaksi asukokonaisuutta: Welcome To My Nightmare –kiertueen punatrikoot keikoista ensimmäiselle ja Billion Dollar Babiesin valkokalsariasu toiselle.

Musiikillisesti homma tapahtui helposti, kiitos Moseksien timanttisen pelimanneuden ja Zero Ninen Käsmän, joka oli mukana kolmannessa kitarassa jeesaamassa isojen sovitusten kanssa. Ja helkkari, nuo kaksi Cooper-showta olivat huikeita. Jos yleisö sai hauskaa, emme mekään jääneet ilman. Jengillä meni taju kankaalle, etenkin kun sähkötuoliteloitus oli niin näyttävä. Mainittakoon, että Mosekset vaikuttivat olevan pelottavan tosissaan ehdottaessaan alkuun hirttoköyttä teloitusvälineksi. Sanoin suorilta ja vielä sätkiviltä jaloiltani, että ”vittu jätkät oikeasti – vain kuolleen ruumiini yli” (totta munassa pun intended). Oli myös mahtavaa todeta popmusiikin yhä kykenevän järkyttämään: muutama tyttöparka oikeasti säikähti ”The Dead Babies” –biisin nukensilvonta-aktia ja ryntäsi ulos keikalta. Siistiä. J. Alice Räsänen & The Dead Babies –setti meni näin:

1. Hello Hooray
2. I´m Eighteen
3. Be My Lover
4. Long Way To Go
5. Desperado
6. Caught In a Dream
7. Department Of Youth
8. Under My Wheels
9. Billion Dollar Babies
10. Dead Babies
11. No More Mr. Nice Guy
12. Elected
13. Ballad Of Dwight Fry
14. School´s Out

Pakkosapatti II

Kesän ja sen klubien mentyä Ruotomieli alkoi hillitysti keikkailla. Sen lomassa soitin erilaisia spesiaalikeikkoja. Oulun Taiteiden Yössä esiinnyin sekä yksin että Mielipuolen kanssa. Juhlateltan Oulu-Klassikkoiden Illassa trubaduurasin Mikko ”Mike Downhouse” Alatalon ”Yhdentoista Virran Maan” kahdella omalla säkeistöllä höystettynä, yhteensä siis yli 20 värssyä. Eturivin teinit huusivat viidennen säkeistön jälkeen että ”eikö se jo riittäis”. Saman iltana lauloin Röyhkän ”Paska Kaupungin” Morleyn Penan ja Lebun kanssa tutun housebändin, Moses hazyn, säestämänä. Ihan hauskat juhlat. Toista oli esiintyä äkillisesti menehtyneen 45 Specialin legendaarisen ovimiehen, Juha Oksasen, muistotilaisuudessa 28.8.08, jossa musiikillisesti osanottonsa välitti vähän vaikka ja kuka. Ja niin syksy oli saanut taas.

Muutamaa valopilkkua lukuunottamatta vuosi 2008 oli aika turha. Talvi ja kevät uhrattiin minun lopputyön alttarilla, kesällä bändihommia ei juuri tehty ja syksyllä Masa perheineen muutti Ranualle. Se laittoi Ruotiksen toiselle pakkosapatille, mikä oli muille kätevä sauma keskittyä Ruotomielen ulkopuolisiin juttuihin – tai itse asiassa jatkaa niihin keskittymistä. Puolen vuoden hiatus venyisi näin vuoden kestäväksi. Turhautuneisuuttani aloin kirjoitella uusia lauluja.

Räjähtävää kärsivällisyyttä

Syyskuu 2008. Minulla oli aikaa ja rauhaa enemmän kuin olin pyytänyt. Bändi oli jäissä Masan muutettua Ranualle. Jopa privaattielämältäni olin pakkoerakoitunut. Olin täysin yksin. Oli vain minä, kahvikeitin ja kieliään näyttävät kitarani. Niinpä tein jotain, mitä en ollut tehnyt vuosiin: pysyin kotona. Niin kuin normaalit ihmiset. Pysyin kotona ja värkkäilin. Kerrankin oli työrauha, aikaa ja tupakkaa – kärsivällinen sielu saisi tällä kattauksella jotain aikaan. Ja kärsivällisyyttä minulla on ollut aina: räjähtävää kärsivällisyyttä. Töitä (ja okei, musavisoja) lukuunottamatta pysyin kotona ja tein biisejä.

Tai yritin tehdä, sillä alkuun ei syntynyt mitään. Ehdin jo ajatella menettäneeni ”sen”. Olin jo 30, ehkä tämä oli tässä. Ehkä olin jo parhaani tehnyt ja nyt liian vanha rokkaamaan, mutta liian nuori kuolemaan. A never-was. Hanskat narikkaan ja ruikutirui. Olo oli kuin leikatulla kollilla: kauhea kutka, eikä mitään lennä.

Lojuttuani tovin luovutuksen kielekkeellä vanha härän luonne nosti sarvensa ja tuuli, vanha pieru, alkoi puhaltaa hiillokseen kipinöitä. ”Paskanvitut. Jos maailma ei minua tarvitsekaan, minä tarvitsen minua. Haistakoon se, joka luulee kenekään pääsevän minusta näin helpolla. Minä tarvitsen rock and rollini ja jonkun on se minulle järjestettävä.”

Väänsin hanat väkisin auki ja ensimmäinen biisi tipahti laariin kuin ruosteenraskas pisara. Sen jälkeen homma kävi helposti. Siis niin helposti kuin laulunkirjoittaminen voi helpoimmillaan käydä (eli ei erityisen helposti). Päästyäni vauhtiin kirjoitin kaiken mahdollisen vapaa-ajan. Löytyi jotain uutta. Ruotomieli oli kenties kadottanut yleisönsä, mutta minä olin löytänyt itseni.

Loppuvuosi 2008: Kirjoituksia Kirkkokadulta

Läpi syksyn ja talven 2008-09 toteutin kaavamaista ja yksinäistä sapluunaa: aamulla töihin, töistä uimahalliin ja sieltä kotiin kirjoittamaan kunnes taju lähtee. Elin kuin Anton Antonyts Dostojevskin Kellariloukossa. Se oli yksinäistä arkea, joka sopi minulle mainiosti. Ajoittain iskin pensselin santaan ja tein jotain muuta. Kävin kaljalla, tuijotin elokuvan, lähetin tekstarin. Tein cameon muiden levyllä. Kirjotin tekstin muille, jos semmoista halutiin. Masan kanssa tuotimme Blackmagicmarker–projektin pitkäsoiton (Masa oli hiljattain perustanut Mielilevyt-mobiilistudion). Päivitin Ruotiksen sivuja. Työstin tätä, mitä luet nyt. Rämmin c-kassujen demoryteikössäni. Kävin lemmenlomalla Espanjassa. Mitä tahansa teinkin, yritin löytää siinä halun tehdä parhaani, mikä ei ollut hankalaa, teinhän kaiken vain itselleni. Ja tykkäsin itsestäni. Ja bändistämme.

Huomioni pysyi aina Ruotomielessä, tuossa bändissä kuolleeksi luullussa. Sain tasaisesti kuunnella ”hei aslak ookko nää vielä olemassa” –hevonmunkkia. Tämä vain ruokki liekkiäni, joten tein biisejä entistä palavammin. Bändin ollessa ei-kaivatulla hiatuksella tein biisit yksin entistä valmiimmaksi, kun oli niin harvakseltaan treenejä, joihin viedä niitä keskeneräisinä. Kun loppuvuodesta Ruotis sai jotenkin demottettua puolikymmentä uusista biiseistä, totesin levyn siemenet olevan käisissä. Tuli tulta tai tulvaa – täältä vielä tullaan, perkele. Vuosi 2008 oli tässä.

---