Ah, kylmän talven ihana vittumaisuus. Se pakottaa hidastamaan, jopa pysähtymään ja keskittymään olennaiseen. Se riisuu viihteen taiteesta, tuo siihen hyistä hulluutta ja korostaa no bullshit -meininkiä. Ja perkele, että se karaisee kivasti. Talvi 2008-2009 oli mahtavan kylmä ja luminen. Ei ollut mitään hämminkiä kunhan vain pysyi sisällä. Siellä näppikseni nakutteli menemään ja kitarani höpötteli omiaan. Bändi kenties sapatoi – minä en.

Olimme sopineet äänittävämme uuden Ruotomieli-levyn keväällä 2009. Ei juurikaan treenattu ennen äänityksiä. Bändi oli tilassa, jota en osannut pukea sanoiksi, mutta ”bändiksi” se oli liian levällään. Ruotis ei ollut pitkään aikaan tehnyt paljoa yhdessä. Itse asiassa, emme olleet tehneet täydellä rykmentillä yhtään mitään tammikuun jälkeen. The Hard Years were not over, not yet. Pidin silti itseni kondiksessa: treenasin yksin kotona. Treenasin kaksin Tonin ja/tai Veeran kanssa. Treenasin kolmisin rytmiryhmän tai piano-rummut –kattauksen kanssa aina Masan irtauduttua Ranualta Ouluun (Masa jaksoi urheasti laukata täällä). Kekekin saatiin pari kertaa Hiukkavaaraan ja treenasimme bassotta. Niin ikään treenasimme neljästään ilman Veeraa. Eli jotain työstöä koko ajan. Koko bändi ei treenannut kuin pari repaleista kertaa ennen levyntekoa. Semmoista bändeily on välillä. Elääkseen homman täytyy hengittää – välillä sisään, välillä ulos.

Studio Saarela revisited

Levyä siis piti alkaa tekemään, vaikka bändi oli perse auki, miehistö levällään ja koko paketti kaikkea muuta kuin valmis narulle. Siksi tarvitsimmekin äänityspaikan, jossa kamat saivat olla pystyssä luovien taukojen aikana. Vanha kunnon Saarelan ranchi tyhjeni ihmisistä sopivasti huhtikuussa 2009. Se sopi kuin nakutettu ja vuokrasimme paikan toukokuuksi. Moses Hazyn Pekka Tuomen johdolla pystytimme soittimet olohuoneeseen ja teimme tarkkaamon yhteen makuuhuoneista.

“Sessiot” alkoivat pirstaloituneen bändin ensimmäisillä treeneillä pitkiin aikoihin, mistä äänittäjä-Pekan täytyi olla ekstaasissa. No, hän tiesi meidän omituisen jaman. Perään käynnistyneet varsinaiset sessiot menivät kai ihan hyvin, tosin jälkeä syntyi hitaasti – etenkin kun sessiot olivat kaikkea muuta kuin jokapäiväisiä. Kaksi ekaa viikkoa olimme neljästään: minä, Masa, Toni ja Pekka. Sitten Masa häipyi takaisin Ranualle ja jatkoimme kolmisin. Muut olivat paikalla kun olivat – enimmäkseen eivät. Äänitimme Delta Cityn tapaan taas nauhalle. Kuun päätteeksi nauhoilla oli kaikkea muuta kuin valmis paketti. Olisi bändi ollut paremmassa jamassa olisi kasassa ollut paljon enemmän.

Sessioiden päätteeksi Toni, mohikaaneista viimeinen, muutti kaikille rakkaasta talosta pois. Viimeisenä iltana Toni kertoi haluavansa ottaa valokuvasarjan, jossa jokaisessa nökötti sama tyhjä rumpusetti jokaisessa tyhjässä huoneessa erikseen. “Ei helvetti, mikä idea!” ajattelin nauraessani kylkiäni kipeiksi. Harmiksi kuvasarjalle ei riittänyt aikaa. Pakkasimme kamat ja heitimme hyvästit Saarelalle. Breikin jakoimme työtä Hiukkavaarassa. Kylmä kesä 2009 oli koittanut.

Ruotis kymppikerhoon ja haistakaapa kaikki vittu

Mutta niin jätkät hei, Ruotomielihän täytti jossain kohtaa vuotta 2009 pyöreät 10 vuotta! Häh, oliko bändin synnystä jo niin kauan? No, NYT SEKOILLAAN NIIN ETTÄ SPYTTA LENTÄÄ KUIN SPRINKLERISTÄ VAI HÄH!! Häh? Tai, no, ei kai sitä. Sekoillaan vasta kun uusi levy julkaistaan loppusyksystä 2009 (mikä tosiaan oli deadline #1). Juhlitaan molempia samalla kertaa. Heitetään isot bileet jossain spessupaikassa ja soitetaan spessukeikka spessumeiningillä. RUOTIS-10 SPESSUMESSU. Ties vaikka ex-jäseniä saataisiin lavalle tms. Hexas Texas nyt ainakin.

Muuuutta koska kyseessä oli Ruotomieli, mitään bileitä tai spessukeikkaa ei tietenkään heitetty. Äänitysaikataulujen käytyä kesällä tahmeiksi vähän vaikka mistä syystä, levy ei millään valmistunut syksyksi. Niinpä kaikkea siirrettiin myöhemmäksi ja myöhemmäksi, kunnes oli jo liian myöhäistä. Itse asiassa, fiilis bändin sisällä alkoi olla niin surkea, ettei kukaan ollut edes juhlatuulella. Koko paska oli taas ihan levällään. Ketä minä huijasin? Se oli ollut jo pitkän aikaa. Maantieteelliset erot, pakkosapatit ja muut vastoinkäymiset – ne kaikki kostivat nyt. Masan ollessa yhä absenssillaan vain minä ja Toni teimme jotain ns. bändinä. Kesäkuussa 2009 koettiin rock bottom ja koluttiin pohjamudat. Minulle alkoi piisata. Bändi oli olematon, levynteko käytännössä pysähtynyt eikä kukaan puhunut kenellekään saati ilmoittanut itsestään mitään. Osa porukasta käyttäytyi aika hämmentävästi. Se, että bändillä oli ”juhlavuosi” ja levynteko kesken, ei hetkeuttanut. Koin epäonnistuneeni aika lailla kaikessa Ruotomielen suhteen. Halusin hajoittaa koko vitun bändin (ja parit naamat ja soittimet samalla). Toni astui destruktiivisuuteni tielle ja epäonnistuin siinäkin. Ei saatana. Lähdin kuukaudeksi kiertämään Espanjaa ja yritin unohtaa koko vitun ankeuden. Haistakaapa kaikki vittu.

Kesä 2009: The Hard Years almost done

Reissussa draamakuningatar minussa ryhdistäytyi: mietin lopettavani bändin lisäksi soittotouhut kokonaan. Olkoon koko helvetin apinalauma rauhassa ilman minua – eivät he minua tarvitse. Teen levyn loppuun, sen jälkeen annan kaikille ansaittua kenkää minä mukaanlukien, myyn omat ja muiden kamat ja häivyn vittuun maasta.

Hämmennyksekseni asiat yllättäin paranivat palattuani Suomeen heinäkuussa. Siis mitä vitun pelleilyä tämä nyt oli: tämän täytyy olla jokin juoni tai te olette sairaita kaikki. Vaan ei, se ei ollut pelleilyä (ja kaikkihan me olimme sairaita). Bändi katsoi toisiaan silmiin ja totesi olevansa perhe. Kuin salamaniskusta olimme takaisin uomissa. Jääni suli. Takaisin töihin.

Bändi palasi bizneksiinsä soittamalla alkuun pari kelpokeikkaa. Käsmän Sampan 18-v. -yllärikeikalla nykäistiin omien biisien lisäksi pari Hanoi Rocks -lainaa juhlakalun suureksi riemuksi ja Oulun Qstockissa heitettiin varsin rempseä, joskin vesisateinen festarikeikka.

Sota uuden levyn kanssakin jatkui taas. Tosin, nyt ilman Veeraa, joka oli ymmärrettävästi tullut ratkaisuun lähteä bändistä. Ninpä piano-osuuksiin hälyytettiin jälleen kerran – töttöröö! – Karjalaisen Joonas. Näin värkkäsimme kesän syksyksi. The Hard Years were almost done. Still not over, though.

Loppuvuotena bändi uskaltautui harvoin keikoille, sillä aika meni levyn kimpussa tai oikeammin kimppuunpääsyä odotellessa. Ja kun odotus palkittiin, sen kimpussa oltiinkin ihan missä vaan: äänityksiä tehtiin omalla ja muiden treenikämpillä, kodeissa, kouluissa, työ- ja lomapaikoilla – oikeasti, missä tahansa. Paitsi studioissa! Äänittäminen pysyi huonona vitsinä, eikä hauskemmaksi muuttunut. Kaiken stand up-tragiikan seassa bändi soitti joitain keikkoja, joista viimeinen Veeran kanssa oli Kemissä 12.09. Onneksi lavalla tapahtui. Livemeininki energisöityi kuin sähköiskusta ja tietty raivo palasi esiintymisiin. Kohta joulu hönki jo niskaan ja katseet viskattiin kevääseen 2010. Sama piimäinen tanssi &laulu tämänkin levyn kohdalla. No, 10 vuotta muusikkouden vastoinkäymisiä katselleena enää äimisteli harvoin. Elämä Ruotomielessä ei optimismiin opeta. You gotta make your own luck!

---