We are rock ´n ´ roll children. Ihmisen lapsuudessa räjähtelee vähän väliä maailman mullistellessa itseään. Omassani oli kaksi räjähdystä seurauksiltaan muita totaalisempia. Kummankin jälkeen maailma, minä sen seassa, oli toinen ja tolaltaan. Mitä kumpaisestakaan jäi tartuttavaksi, tartuin siihen kuin henkeni olisi siitä riippunut. Varmaan riippuikin. Ai, ei kiinnosta? No, siirry suoraan Ruotomieleen.

Räjähdys I

Haukipudas, Kellon Kiviniemi, syksy 1984. Olin pikkuruisen kalastajakylän pikkuruisen peruskoulun peräpulpetin pikkuipana. Ruskeasilmäinen ekaluokkalainen räkänokkainen bambi, ikään kuuluvan viaton ja kaikelle altis. Kuoleman hiljainen DC Comics ja Mustanaamio-fani, joka ei tiennyt vielä mistään mitään, ja jonka pieni tietämätön pää päätettiin räjäyttää erään tappavan tavanomaisen koulupäivän päätteeksi.

Istuin koulun jälkeen naapurini ja ystäväni Jarnon rivitalokaksiossa pienen makuuhuoneen kapealla sängyllä. Olin tuonut mukanani lahjaksi saamani ensimmäisen oman lp-levyni, sillä kotonani ei ollut levysoitinta. Levyn kannessa oli karvaa, paljon erilaista karvaa ja takakannessa neljä karvaista mietstä. Koko homma uhkui vaaraa ja vatsaani kouristi. Jarno otti levyn sisäpussista, joka päästi hieman hiljaista sähköratinaa luopuessaan mustasta ohuesta kiekosta. Varovaisesti aseteltu neula laskeutui pyynnöstäni uraan nimeltä ”Heaven´s On Fire”. Muutaman sekunnin heikon risahtelun jälkeen miesääni päästi pahaenteisen ulvahduksen, jonka kiimaisen tuskan päätti kovasti efektoidun virvelirummun armonlaukaus. Stop. Maailma pysähtyi. Siihen astinen elämäni vilahti silmissäni. Sekunnin mittainen ikuisuus. Irtauduin ruumiistani. Leijuin Jarnon pienen huoneen katossa. Hetken ajattelin, että tämä kai oli sitä “menoa” nyt. Sitten havahduin, etten ollut kuollutkaan. Päinvastoin – olin syntynyt. Palasin pieneen lapsenruumiiseeni.

WWWWWWWWWUHHHHHHHHH! Taivas kirjaimellisesti leimahti liekkeihin. Voi helvetti. Tai Jeesus. Mitä tämä oli? Mitä nyt tapahtui? Mitkä korviini pyrkikään? Sähkökitaroita! Ulvovaa helvettiäkin-kuumempi-peruna-suussa -laulua! Pauhaavaa peruskomppia! (Saatanallisen pitkää) kieltä, jota en ymmärrä! Rintakarvoja! Hämmentäviä eleitä! Kaikkea, joka suunnalta ja PALJON! Tämän täytyi olla sitä….ROCK AND ROLLIA! Mutta hei, olen ekaluokkalainen! Tämä nyt tuli vähän yllättäen!

Hämmentävä psykedeelinen audiomyrsky riepotteli jokaikistä soluani kokonaiset kolme ja puoli minuuttia. En pystynyt liikkumaan enkä lakkaamaan tärisemästä. Todennäköisesti kuolasin. Tulin ennen aikojani – vuosia ennen. Olin toinen. Fiilis ei olisi voinut olla hämmentävämpi tai mahtavampi. Jälkeenpäin en yrittänytkään selittää tapahtunutta. Eikä liioin huolta, että vanhempani olisivat yrittäneet ymmärtää, mikäli olisin yrittänyt änkyttää heille kokemaani. Olin järkytyksestä ikionnellinen, kiihoittunut ja peloissani. Olin löytänyt jotain äärimmäisen arvokasta.

”Heaven´s On Fire” oli shokki, totaalinen järkytys. Ja siitä huolimatta, että biisi oli kirjaimellisesti aivan älytön ja toismaailmallinen, enkä ymmärtänyt sanaakaan, mitä karvainen sähköjänis laulajaksi siinä kiekui, se puhutteli välittömästi minussa jotain aluetta, jota ei mikään muu maailmassa kyennyt koskemaan. Se oli seksiä ja kapinaa, ennen kuin ymmärsin mitä kumpikaan tarkoitti. Minusta löytyi outoja paikkoja, joilla todennäköisesti oli jokin tarkoitus. Ehkä elämälläni oli tarkoitus! Jos oli, se liittyi jotenkin näiden neljän karvapään päivittäiseen kuuntelemiseen.

Vuosi 1984 muutti elämäni. Animalize-lp:stä tuli uskontoni, unikaverini ja sen takakannen karvaisista juutalaisista pakkomielteeni ja mielikuvitusperheeni (ai niin, omani ei ollut kauhean hyvässä jamassa isäni kantaessa kuolettavaa syöpää sisällään). Vääntyneestä puisesta tennismailasta tuli kitarani ja peilin edustasta lavani. Huoneeni sai uuden ilmeen, tai alkuun neljä uutta ilmettä, joista yhdelle kuului olennaisesti pelottavan pitkä, lehmältä leikattu ja ukon suuhun ommeltu kieli. Teippasin seinät täyteen niiden klovnien verisiä ja tulisia kuvia. Hankin käsiini kaikki mahdolliset Suosikin numerot ja saksin ne hajalle. KISS oli minun ukkosjumalaiset jeesusbeatleni, jotka veivät rock and roll –neitsyyteni ja tekivät minusta täyden horon. Pian aloin isojen poiken kehotuksesta antaa myös W.A.S.P.ille, Twisted Sisterille, Mötley Crüelle ja Iron Maidenille. KISS oli kuitenkin ensirakkauteni ja pysyisi rakkaimpana vielä pitkään. Elämäni oli mielestäni pelastettu. Äitini mielestä pilattu.

Jottemme oitis innostuisi liikaa, pikakelataan muutama vuosi eteenpäin. hetkeen, jolloin asiat olivat jo ehtineet toiselle tolalle. Viaton lapsuus oli vaihtunut teini-iän angstiin.

Räjähdys II

Syksy 1991. Olin nyt teini ja teinin elämä oli he-le-ve-tin tylsää. Räjähdyksestä #1 oli jo ikuisuus. Sen jyrinä kaikui enää muistoissani. Ensirakkauteni ei enää edes yrittänyt puhaltaa minua – tai ketään muutakaan – nurin. Olin 13-vuotias, kroonisesti allapäin ja vähän kaikesta eikä vähiten hormoneistani sekaisin. Olin laskenut suojauksen ja minut oli osunut. Kotikylän apaattisuus oli iskenyt salakavalan lujaa alle vyön. Olin lakannut kuuntelemasta musiikkia, sillä koin rock and rollin pettäneen minut. ”Sankarini” näyttivät ja kuulostivat puolityhjiltä kuumailmapalloilta. Tätäkö oli rock? Väsynyt oodi piparille karkkipersekullipoppareiden heiluessa videoilla kuin akat. Tiesin, että Johnny Rotten lopetti Sex Pistolsit aikoinaan sanoihin ”ever felt like you´ve been cheated”. Hei, Johnny – juuri siltä tuntui. Rock oli vedättänyt meitä! Uskomalla itseensä se oli valanut minuun uskoa itseeni. Ja yhtäkkiä se oli alkanut nynnyilemään. Missä oli vaara, missä veri? Missä lieskat? Missä svengi ja härskiys, jota äitini niin inhosi? (No, äitini edelleen inhosi noita ”kaiken maailman huumeveikkoja”.) Ja nyt, kun rock ei enää itsekään uskonut itseensä, en kyennyt itsekään uskomaan itseeni. En tiennyt miten olla. Olo oli hirveä ilman tätä pettymystäkin. Musiikin kuunteleminen oli suurilta osin ajanhukkaa.

Okei, okei. Nyt puhuttiin mainstreamista. Pinnan alla tapahtui tietysti, mutta sinne oli hankala aksessi Haukiputaalta käsin. Kotonamme ei ollut kaapelitelevisiota eikä internetistä oltu kuultukaan. Olin kolmetoista ja valtavirran armoilla. No, onneksi kaikki siinä uinut ei ollut ihan täyttä skeidaa: KISSin avulla löytynyt Guns ´N´ Rosesin postglitter-rähinä Appetite For Destruction oli tehnyt enemmän kuin tehtävänsä, aivan kuten speedmetal ja trash, joista etenkin Metallican neljä ensimmäistä levyä olivat kuin Sudenpennun Käsikirjat – pakollisia hyllyssä. Siinä musiikissa maistui sama veri kuin suussani. Silti em. juttuihin oli vähän vaikea ikäiseni samaistua. Axl Rose oli kitisevä, oikutteleva rokkitähti eikä trashbändejä oikein voinut ottaa täysin vakavasti, ei edes minulaiseni sarjakuvafani. Minussa oli yhä otollinen mutta kituva maaperä, joka halusi kasvaa jotain. Mitä tahansa. Se vain tarvitsi oikeanlaista sadetta. Kuivuutta oli jatkunut kauan.

Eräänä ajanlaskumme tylsimmistä illoista syksyllä 1991 alkoi sataa. Ensin varkain ja ripotellen. Sitten voimistuen. Lopulta kuin saavista kaataen. En katsonut ulos taivaalle, katsoin television sisään taivaskanavalle. Enkä voinut irroittaa silmiäni siitä. Ukkonen jyrisi ja suorastaan ärjyi. Yhtäkkiä kaapelitaivas salamoi valkeanaan – se oli tulessa jälleen! Ikkunat helisivät ja ovet paukkuivat! Luojan tai beelsebupin kiitos – antaa sataa! Ja mikä parasta tai pahinta, välillä tuo sähkötaivaallinen mayhemi rauhottui… vain alkaakseen uudestaan entistä rajumpana ja kaameampana! Vatsani vääntyi, henkeni salpautui tai vapautui. Oksensin kukkia, partateriä ja neitseellistä spermaa. Tällä kertaa en pelännyt, tällä kertaa olin kauhuissani.

Maailmanlopun käytyään huipussaan ja oksennettuaan loppuvan maailmansa jämät päälleni, se vihdoin rauhoittui. Tuli tyhjä, puhdas tyyneys. Se oli ohi. En tienyt, mitä ajatella. Tarkastelin itseäni. Olin puhdas ja täynnä outoa energiaa. Rakastin. En tiedä mitä. Elämää, ehkä.

Hexan vanhempien olohuone ja Music Television. Ja ”Smells Like Teen Spirit”. Biisi, joka räjäytti minussa kaiken, mikä oli räjäytettävissä – ja vähän päälle. En kyennyt enkä pyrkinyt minkäänlaiseen vastarintaan. Se vaati sekoamaan täysin, ja minä tottelin. Biisi oli viallisuudessaan täydellinen timantti: se kuulosti aivan ennenkuulumattomalta, se hyökkäsi päälle kuin ei mikään hyökkäys sitä ennen, sen aikaasaaneet jannut olivat jumalaisen näköisiä. Ja heistä yhdellä oli se ääni. Se HUUTO. Se kirkui inhoa, välinpitämättömyyttä, rakkautta ja intohimoa kuin ei mikään aiemmin. Kaiken lisäksi se helkkarin musavideo oli jumppasalissa kuvattu ja minä – minä olin suuri high-school –leffafriikki; rakastin Fast Times At Ridgemont Highta ja Delta Jengiä ja muita halpoja teinivisvailuja. Kaikki oli kuin täydellisesti mittatilaustyönä tehty juuri minulle. Ja se kaikki satoi ylleni tuona mitättömänä syysiltana televisiosta. Olin täydellinen maaperä: janoisempaa multaa olisi ollut vaikea löytää. Mistä tiesivät pienen pojan olevan nääntymäisillään täällä Haukiputaan peräreiän pimeydessä? Elämälle kiitos Nirvanasta.

Parasta Nirvanassa oli se, kuinka se resonoi niin mielettömän kauniisti oman elämäni kanssa. Se teki kasvukivuista universaalin aiheen. Se huuto oli meidän kaikkien. Se lievitti kollektiivista pahoinvointia – ja totta munassa minä voin pahoin. Olin 13 ja perheeni oli palasina: isäni oli kuollut kantamaansa syöpään, äitini seonnut tuskan myötä ja 7-vuotias pikkuveljeni kasvatti selkärankaansa kieroon kaikessa rauhassa. Niinpä otin koko grungetouhun äärimmäisen tosissani. Se oli yhtä sekava skene kuin minäkin. Olin täydellinen kohde täydellisessä iässä. Vaatteiden kääntäminen ylösalaisin, kenkiintuijottelu ja tyhjäntoimittaminen täysillä? MIKÄÄN ei ollut sen järkevämpää. Homman kruunu oli Nevermind-lp. Se pyöräytti aivan kaiken nurin (aina kirjaimellisesti vaatteitani myöten). Nevermind oli kaikista kaunein ja kunkuin juttu KOSKAAN. Mikään ei pärjännyt sille. Nirvana oli myös musiikkiteollisuuden viimeinen musiikillinen järkytys, viimeinen massaliike, viimeinen laajan skaalan trendi ja viimeinen yhteinen sotahuuto. Sinun ja Minun. Ja mikä huuto se olikaan.

Ja tottakai koin, että kohdallani kaikessa oli korni johdatuksen maku. Oli totta, että minulla ja Cobainilla oli paljon yhteneväisyyksiä etenkin lapsuuksissamme – kuten tuhansilla muillakin kaltaisillani häviäjillä. Ja noiden yleisyyksien lisäksi oli vielä KISS-obsessio. Jos katsoo tarkkaan, huomaa Nevermindin takakannen apinakollaasissa lihaköntin päälle lätkäistyn KISSin Love Gun -levyn kannen. Se riitti minulle: I AM a chose one along with zillions! Tulisin huomaamaan kaiken olevan yhtä pitkää laulua, jota kutsuttiin vain monilla nimillä. Tuota laulua minäkin halusin nyt laulaa.

KISS esitteli minulle maailman, jonka en tiennyt olevan olemassa. Tukka- ja kasarirock kuitenkin imi viivan ja sanoi etten kuulunut siihen ja veti oven kiinni. Nirvana huusi “paskan vitut!”, tarttui sieluani kädestä ja rynni oven läpi laittaen ilokseni tukkarockin privaattibailut säpäleiksi. Nirvana teki elämästä nirvanan.

---