Ruotomieli – Delta City

Rockhopper

* * * *

Asfaltinmakuinen oululaiseepos.
Onpa pirun hauska kuulla suomenkielistä rocklevyä, jossa on sekä musiikillista että ajatuksellista sisältöä. Tältä albumilta huokuu sellainen kunnianhimo ja sanomisen tarve, että oksat pois.
Ruotomieli on kovan keikkabändin maineessa, minkä kuulee myös levyltä. Sovituksia on mietitty ajan kanssa, ja usein biisit päätyvät kauaksi lähtöpisteestään. Abba-pianon koristama Kuka sinä olet avaa levyn linjakkaasti, ja Ajovalot etenee mainiosti päätyen Marquee Moon -tunnelmiin.
Ehkä helpoimmin aukeaa sinkku (Ei soinut) Iloisesti bama lama luu, jossa on ehkä jopa pienoisen kesähitin ainesta. Erikseen täytyy vielä mainita (turhankin) pitkä Katulaulu, josta löytyy Sonic Youth -vivahteita. Tässä ja muutamassa muussa biisissä kuitenkin J. Aslak Räsäsen rähjäävä laulutapa hiukan häiritsee.
Tuntiin mahtuu turhempiakin biisejä. Joidenkin biisien haahuilu tuntuu vähän perusteettomalta. Kaikkineen Delta City on kuitenkin komea näyttö suomirockin mahdollisuuksista.

-Markku Roinila, Rumba No 11-12/07.

Ruotomieli – Delta City (Albumi)

5 / 5 pistettä

Aiemmilta äänitteiltä kuunneltuna Ruotomielestä on jäänyt mieleen hivenen päämäärätön hippiprogen ja rockin yhdistelmä. Delta Cityllä bändistä kuoriutuu täysiverinen rock-ryhmä, josta löytyy edelleen reilusti särmää. Myös biisien pituudet ovat edelleen progemaisissa mitoissa ja lähes poikkeuksetta kuuden minuutin paremmalla puolella. Vaikka raidat ovat pitkiä, turhalta toistolta vältytään. Kappaleet kasvavat teoksiksi, joissa yksikään nuotti, kitaravingahdus tai feedback ei ole turhaa. Eikä biisit sisällä turhaa soolokikkailua, vaan harkittuja kitarapurkauksia. Delta City ei ole teema-albumi, vaikka useasta kappaleesta piirtyy kuva paheellisesta kaupungista, jossa rock on vielä arvossaan.

Bändi on sisäistänyt avausraidan tärkeyden. Kuka sinä olet avaa Delta Cityn portit intromaisesti olematta kuitenkaan sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan se on koskettavan kaunis balladi Anssi Tikanmäen sovittaman Grand Slamin hengessä. Katulaulu puolestaan huipentuu kaoottiseen outroon saksofonin voimin. Albumin jälkimmäisen puoliskon helmi on väkevästi säkenöivä rakkauslaulu (Ei soinut) Iloisesti bama lama loo, joka olisi varmasti välitön hitti tunnetuimpien bändien esittämänä. Viimeisenä kuultu Tornilaulu heittää haikeat jäähyväiset Delta Citylle sen suistoista sikiävällä hitaalla bluesrockilla, jonka kaikki arvonsa tuntevat rock-bändit kelpuuttaisivat uransa merkkipaaluksi. Oikeastaan nämä raidat riittävät jo kuvaamaan albumin erikoisuutta. Jokainen raita sisältää erilaisen musiikillisen elementin, tyylisuunnan tai koukun, jotka erottavat kappaleet toisistaan.

Ruotomieli (mark V) on ennenkaikkea tiukasti soittava bändi, mutta ryhmän sielu on edelleen J. Aslak Räsänen. Hänen elämänkarhea ääni, davelindholmmaiset sanoitukset ja räjähtävän herkkä kitarointi ovat kasvaneet entisestään korkoa. Kitaravetoisten sävellysten voimaa tukee pitkäaikainen jäsen Keijo Kuu. Veera Nevala on uutena soittoniekkana näyttävästi mukana pianon ja saksofonin voimin. Levyllä vierailee myös Moses Hazyn fonisti Pekka Tuomi, sekä kosketinsoittaja Joonas Karjalainen.

Saatekirje tarjoaa vertailukohdaksi joukon ulkomaisia suurnimiä. Ne voin allekirjoittaa hyvillä mielin. Kappaleissa on samaa tunteen paloa kuin Stoogesilla ja Sonicsilla. Ajovalot-kappale päivittää Born To Runin 2000-luvulle ja Radan tuolla puolen tarjoilee John Entwhistlen legendaarista bassosoundia. Mutta ennenkaikkea Ruotomieli kuulostaa kotimaiselta rock-ryhmältä, joka sekoittaa amerikkalaisen rock-perinteen hienoimmat hetket pohjoiseen melankoliaan. Pohjois-Suomesta tulevat tämän hetken juurevimmat ja merkittävimmät rock-bändit, eikä Ruotomieli tee tähän jatkumoon poikkeusta. Ja kuten bändi itse toteaa. Pyhä rock pistää sinut polvilleen. Ole Valmis, sillä Ruotomieli soittaa sitä paremmin kuin kukaan muu näillä leveyspiireillä.

-Jarkko Veijalainen, Noise.fi, 28.06.2007

Ruotomieli: Delta City

****½

Rockhopper Music

Ruotomieli on oululainen musiikkiryhmä, jonka aikaisemmat tuotokset ovat olleet omiin korviini liian epätasaisia. Yhtye on kiinnostanut sen sisältämän aistittavissa olevan potentiaalin takia, mutta turhan usein albumeilla kaikki on lässähtänyt turhaan edestakaisin venkoilevaan ”kokeilevuuteen” ja outouden tavoittelulta kuulostavaan turhuuteen.

Liekö neljäs miehistönvaihdos tuonut uutta energiaa yhtyeen musiikkiin, onko levy-yhtiön vaihdos tehnyt hyvää tuotannon kannalta vai onko todennäköisemmin syynä kolmen vuoden tauko edellisestä albumista, Ruotomieli kuulostaa nyt joka tapauksessa maaniselta, herkältä ja niin ainutkertaisella tavalla veemäisen anteeksiantamattomalta, ettei yhdistelmää voi kuvailla kuin ”pohjoiseksi soundiksi”. Yhtyettä aiemmin vaivannut suunnattomuus on saatu nyt terästettyä: musiikissa on edelleen rockin öljyntuoksua ja erityisesti sanoittaja/laulaja/kitaristi J. Aslak Räsäsen äänessä patemustajärvimäisyyttä, mutta tämä palvelee täysin tarkoitusta. Linja on yhteneväinen koko levyn ajan.

Kappaleet ovat pitkiä, yleensä vähintään kuusiminuuttisia, mutta niissä ei ole turhaa ulkokultaisuutta. Sen sijaan ilmaisutavat ovat hyvin suoria, jopa helposti nieltäviä ja vaikka toinen kahdesta uudesta jäsenestä, Veera Nevalainen, onkin multi-instrumentalisti, eivät hänen huilunsa, saksofoninsa ja pianonsa tuhoa levyn kaarta kohoamalla turhanpäiten esiin. Sen sijaan ne pelaavat täysin yhteistyössä muiden jäsenten perinteisempien soittimien kanssa. Jo aloituskappale Kuka sinä olet, on herkkä ja mieleen jäävä, mutta ei pyörittele turhan halpoja kertosäeratkaisuja. Sen sijaan kappale luottaa lujuuteen ja kohtalonomaisuuteen, joka vaihtelee hieman iskelmällisenkin perusilmaisun välillä. Katulaulu muuttuu lopussa saksofonin saattelemaksi hulluksi pyörteeksi, ja Avaruusamme on viimeinkin oivaltavalla tavalla tehty hillitty psykedeliatrippi, johon aiempien levyjen hurjimmat biisit ovat pyrkineet, mutta jonka maailmaa ne eivät ole onnistuneet tavoittamaan. Kaiken kaikkiaan junnaaminen ja jämäkänrouhea äänimaailma vuorottelevat levyllä satunnaisten, koskettavienkin melodiatuokioiden kanssa. Pää alkaa huomaamatta nykiä yhä uudelleen toistuvien tapporiffien ja jämäkän, perinteet huomioonottavan rytmin myötä.

Jos jostain uutta Ruotomieltä pitää haukkua, se on edelleen J.Aslak Räsäsen sanoituksista turhaan esiin pistävä satunnainen outouden tavoittelun tuntu, joka korostuu ns. ”turhissa sanoissa”, hölmöissä riimittelyratkaisuissa, jotka oltaisiin voitu korvata jollain yhtä rytmisellä, mutta paremman kuuloisella (”possuihin” ja ”tussuihin” on esimerkiksi varsin paljon myötähäpeää aiheuttava sanoitusratkaisu) valinnalla. Kiinnostus bändiä kohtaan on tästä pienestä viasta huolimatta nyt sillä tasolla, että toivon vilpittömästi seuraavan levyn ilmestyvän jo ensi vuonna. Albumi suositellaan nautittavaksi erityisesti seuraavalla tavalla: tee koko päivä jotain raskasta työtä, käy sitten saunassa, kaada sen jälkeen iso tuopponen jaloviinaa, ota mukava asento nojatuolissa ja käännä nupit kaakkoon. Yhdeksän kappaletta pitkä levy venyy tuntiin, mutta se on hyvin käytetty ja virkistävä tunti. Ruotomieli on osunut maaliin.

-Mikko Lamberg, Desibeli.net 10.07.2007

Ruotomieli – Delta City (CD) [Rockhopper Music]

(8-)

Rockhopper Music pyrkii mitä ilmeisimmin profiloitumaan modernin, vastavirtaisen suomirockin tuottajana. Kulttimainetta ja jonkinasteista menestystäkin nauttinut Kuolleet intiaanit saa nyt kilpailijan Ruotomielestä. Sellaiseksi Ruotomieli on intiaanilaumasta eroavasta musiikillisesta perimästä huolimatta helppo mieltää. Ensinnäkin Ruotomieli on huomattavasti rockimpi ilmestys – kotimaamme mittakaavassa itse asiassa hyvinkin potentiaalinen jo ihan puhtaana rock-bändinä. Mutta Ruotomieli on jotain enemmän. Se herättää assosiaatioita niin Sielun Veljien, Jimi Hendrixin kuin The Stoogesinkin suuntaan ja on monessa mielessä myös erittäin musikaalinen ilmestys. Tämä viekin ajatukset erään tuoreemman suomalaisen vastavirtarock-tulokkaan, Komedia Vulgarian suuntaan. Kuten Kuolleet intiaanit ja Komedia Vulgaria, Ruotomieli tekee hommansa koko ajan tietynlaisella kierteellä; joskin pääosin musiikillisesti puolusteltavissa olevalla sellaisella. Tietontahtoista outoilua ei Delta Cityltä löydy.

Biiseistä kenties komein on Ajovalot, jonka pianolla ryyditetyssä väliosassa on samanlaista ahdistusta kuin Pink Floydin The Wallissa. Ajovalot on muutenkin erittäin terävä näyte yhtyeen sävellys- ja sovitustaidoista sekä rakenteiden että yksittäisten teemojen tasolla. Avaruusammeessa poreilee puolestaan vanhemmasta Lyijykomppaniasta tai Mana Manasta muistuttavia ainesosia, vaikka jälkimmäisen tarjoilemiin tummiin tunnesyvyyksiin ei aivan sukelletakaan. Kun jopa ensi alkuun raivostuttavalta kuulostanut, jokseenkin suoraviivaisesti groovaava (Ei soinut) Iloisesti bama lama loo alkaa kuulostaa enemmän kuin siedettävältä, alkaa arvostelija pikkuisen huolestua. Tunnustan alitajuisesti yrittäneeni olla pitämättä tästä levystä. Jos Ruotomieli olisi englantilainen ja jenkkiläinen ryhmä, siitä kirjoitettaisiin jo samalla kirjaisinkoolla ties keiden “indie” rock -nousukkaiden kanssa.

Levy on itse asiassa siinä mielessä kaksijakoinen, etteivät sen kolme ensimmäistä kappaletta tahdo irrota maasta muuten kuin perushyvän groove rock -hahmottelun tasolla. Esimerkiksi Radan tuolla puolen on melkoisen suoraviivaisella kompilla ja revittelevillä sooloilla varustettu veisu, mutta hienokseltaan plus-merkkisen fiilisvirityksen lisäksi se ei jätä sävellyksenä oikein minkäänlaisia muistijälkiä. Ajovalojen ja Avaruusammeen kaltaiset tummemmat ja laajemmalla kaarella rakentuvat kappaleet ovat yksinkertaisesti enemmän meikäläisen mieleen, vähän samaan tapaan kuin jopa Joy Divisionin suuntaan assosioituva (Ei soinut) Iloisesti bama lama lookin. Näiden rinnalla repivämmät, yksinkertaisemmat ja perinteisemmät kappaleet, kuten Radan tuolla puolen ja Balladi rakkauden rumista otteista tuntuvat aavistuksen yksiulotteisilta. Tymäkkä, ajoittain myös hieman avaruushenkinen kitaratyöskentely, biisejä eteenpäin kuljettava tuhti groove ja vokalisti J. Aslak Räisäsen yleisesti ottaen vakuuttava rock-ääni nostavat nämäkin veisut kuitenkin mitäänsanomattoman ja anonyymin action-rockin yläpuolelle. Muita kappaleita reilusti rauhallisempi päätösveisu Tornilaulu on hyvinkin tunteikas sävellys ja osoittaa yhtyeen kyvykkyyden myös pienieleisemmän ja dynaamisemman fiilistelyn puolella. Kokonaisuutena Delta City on mielenkiintoinen, hieman fiilissidonnainen albumi, jonka monipuolisuus on varsin piilevää ja täten samanaikaisesti palkitsevaa sorttia.

-Antti Korpinen, Imperiumi.net, 21.06.2007

Ruotomieli: Delta City

* * * *

Oululainen Ruotomieli jalostaa 70-luvun ja 80-luvun alun rokkisoundeista ajatonta härmärollia. Tärkeässä osassa ovat myös lyriikat, joista ei puutu kieroa vääntöä ja outoja mielleyhtymiä. Ruotomieli harrastaa pitkiä linjoja, viisuissa on mittaa ja tilankäyttöä. Bändi on elävä, kokeileva ja riittävän rohkea. Liiallinen häröily jätetään väliin.

Bändin soitosta löytää viitteitä vaikka Stoogesiin, Mana Manaan, asenteen puolesta kevyempään Radiopuhelimet-ulostukseen ja laajalla skaalalla kotimaiseen vanhempaan härmärokkiin. Kuiva ja kaikuva soundi ei etsi uusia uria, vanhassa vara parempi. Pohjoisen melankolia on vahva tekijä, outoa rämebluesia voi löytää pieninä annoksina. Ruotomieli on särisevä ja pörisevä ilmestys.

Kuka Sinä Olet yhdistää Jenkkien menon härmän rokkiympyröihin, biisi voisi olla vaikkapa Yön alkupään tuotantoa. Radan Tuolla Puolen rähisee 70-luvun rokkivaikutteita rehevästi, Ajovalot on kevyempi trippailu vaikka Liekin keikkasettiin. Avaruusamme syöksyy psykedelian vietäväksi, polveileva ja särisevän tehokas avaruusmatka ei jätä kylmäksi. Balladi Rakkauden Rumista Otteista laittaa Lyijykomppaniat ja Radiopuhelimet kiertoon.

Delta City vaatii kuuntelua ja omaksumista. Lyriikoissa on vääntöä mukavasti. Vokaalit sujuvat kukkoilevan asenteen voimalla. Kun pääsee rehevän soundin taakse, huomaa Ruotomielen biisien väkevän perinnön. Särön ja tiukan rokituksen alta löytyy hienoja viisuja, joita jaksaa pyörittää tehosoitossa pidempään. Biisien pitkä mitta syö tehoja mutta pohjoisen lumo ei päästä irti. Delta City on hypnoottista tajunnanvirtaa ja vahvaa rokkiraamatun tulkintaa.

-J.A.Kaunisto, Mesta.net 19.07.2007

Marqueen kuu Oulun yllä

RUOTOMIELI: Delta City (Rockhopper)Oululainen Ruotomieli on ollut vuosia Suomen timanteimpia omakustantajia. Tuntuu kummalliselta, että yksikään ison luokan levy-yhtiö ei ole innostunut sellaisista kappaleista kuin Ruoste ei nuku koskaan, Varsilta ojien Oulun tai Yksi hyvä kuppi kahvia.

Delta City on Ruotomielen kolmas pitkäsoitto, jolla se on sentään päässyt pienlevymerkki Rockhopperille, jonka tallista löytyy aiemmin muun muassa Kuolleet intiaanit.

Delta Cityllä Ruotomieli on hieman vähentänyt Kula Shaker -tyyppistä 70-luku-retroilua. Television-yhtyeen kuiva, pureutuva kahden sähkönkitaran uuden aallon rock tulee mieleen useampaan otteeseen. Äänivalleja kasvatetaan paikoin springsteenmäisen isoiksi uuden jäsenen Veera Nevalan pianolla ja saksofonilla. Ajovaloissa on Sonic Youthin Teenage Riotin vetovoimaa ja Se-yhtyeen Ei asfaltti liiku -tyyppistä kiihkoa – Springsteeniltä ammentanut teos sekin.

Laulaja J. Aslak Räsänen kuulostaa edelleen Isokynä Lindholmin hullulta veljenpojalta, mikä lasketaan pelkästään positiiviseksi.

Ruotomielen keikoista puhutaan intohimoiseen sävyyn, mutta yhtyettä on nähty Pohjois-Karjalassa livenä viimeksi vuonna 2001 – Kerubissa. Synti, häpeä ja harmin paikka.

-SUONNA KONONEN, Karjalainen

RUOTOMIELI
Delta City

Rockhopper

* * * *

Monta kertaa Delta Cityn aikana tulee tunne, että tämän paremmaksi ei rock voi tulla. Jo Koiruohobluesbandilla (2004) Ruotomielen rujo kitaranrouhinta oli kummallisen ainutlaatuista, ja Delta Cityllä oululaisviisikon kohkaus on vähintään yhtä tehokasta. Piirun verran kehitys on jopa mennyt eteenpäin, sillä nyt kokonaisuus on vähemmän poukkoileva ja ehjempi.

Mielipiteitä jakavin ainesosa on J. Aslak Räsänen, joka laulaa rockia niin kuin sitä suomeksi pitääkin vetää: täysillä ja sylkien karhealla äänellä aidolta maistuvia, kaunistelemattomia lauseita. Räsäsen tekstit tasapainoilevat todentuntuisen ja kornin ohuella rajalla, mutta juuri siitä niihin syntyy kiinnostavuus. Paikoin mennään reippaasti yli (Avaruusamme, jossa tosin tekstin tyhjäpäisyyttä kompensoi kosminen kitarasoolo), mutta parempi sekin kuin aliyrittäminen.

Entäs se rock sitten? Voi herranpieksut, millaiseen crazyhorse-hurmioon yhtye yltää näissä jopa kymmenminuuttiseksi venyvissä jumituksissa. Mieleen nousevat vaikkapa The Saints tai The Bad Seeds, mutta vielä lähemmäs osuu puhe Suomen The Gun Clubista. Bonuksena mukana on möyryävä saksofoni.

Kun pelotta roiskitaan, ei jokainen hetki osu nappiin. Mutta mitä siitä, kun levyllä on niin suuria teoksia kuin Balladi rakkauden rumista otteista (mikä c-osa!), (Ei soinut) Iloisesti Bama Lama Loo ja uljas finaali Tornilaulu. Ruotomielen tyypit tekevät tätä tosissaan ja sydämensä kyllyydestä, ja sen totisesti kuulee.

-MIKKO MERILäINEN, Soundi 08/2007

RUOTOMIELI: DELTA CITY / Rockhopper Music

* * * *

Ydinkysymys: Kestääkö Ruotomielen pohja ilman kikkailua?

Oululainen Ruotomieli on tarjonnut julkaisuillaan aina runsautta. Kukantuoksuisen progen ja pirteän rockin lempeä siitos höystettynä vokalisti J. Aslak Räsäsen runollisilla sanoituksilla on luonut kuuntelijalle sekä kelluvan pehmeän, että vuoristoratamaisesti poukkoilevan alustan. Delta Cityksi nimetyllä uutukaisella kikkaileminen on minimissään, mutta kappaleiden rakenteet eivät silti ole haaleita – päinvastoin.

Levy-yhtiön saatekirjeessä mainitut vertaukset voi helposti allekirjoittaa. Kappaleissa leijuu selvästi annos Neil Youngia sekä The Clashia, ja The Stooges tulee mieleen useasti eikä vähiten Räsäsen Iggysta henkivän ulosannin toimesta. Myös Kauko Röyhkä kummittelee jossain taustalla, mutta monotonisuudesta ei ole tietoakaan. Vertailukohtia siis löytyy useampikin, mutta kaikesta huolimatta Ruotomieli onnistuu kuitenkin kuulostamaan täysin itseltään, ja pianon, urkujen ynnä saksofonin käyttö vie bändin omiin maailmoihinsa. Voimakkaasti Bruce Springsteenin reippaamman materiaalin kanssa käsi kädessä kulkeva Ajovalot, sekä kesäinen (Ei Soinut) Iloisesti Bama Lama Loo nousevat leikiten levyn helmiksi. Trippaileva Avaruusamme vajaan kymmenen minuutin kestossaan jakaa hienosti albumin kahtia, eikä lipsu hetkeksikään. Kappaleet ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki kestonsa puolesta melkoisia järkäleitä, mutta tähän ei tule kiinnittäneeksi ollenkaan huomiota, sillä Ruotomielen kosminen blueskone vetää perässään.

Takakanteen sijoitetun dekkarimaisen tarinan perusteella Delta Citya voisi helposti luulla teemalevyksi, mutta lyriikat eivät aivan vahvista tätä, vaikka eivät kryptisiä olekaan. Verratonta tekstiä albumin sanoitukset kuitenkin ovat, ja onkin hyvin suositeltavaa, että Ruotomielensä nauttii kansivihkosta silmäillessä. Toisessa kädessä voi olla kylmä huurteinen, tai vaihtoehtoisesti lasillinen ananasmehua.

-Toni Virtanen, Vertigo