Arvostelut
Ruotomieli – Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois, Mielilevyt
Iskee ruodon kurkkuun
Oulusta tuleva Ruotomieli ei totisesti yritä mielistellä debyyttialbumillaan Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois. Musiikki vyöryy, repii ja möyrii tyyliin, jota viimeksi ovat Suomessa harrastaneet sellaiset orkat kuin Sata lasta tai Sielun veljet. Jotain samanlkaltaista on Maj Karman kauniissa kuvissa, mutta Ruotomieli on selkeästi hämympi, 70-lukuisempi ja jammailuun taipuvaisempi.
Rockin historia Ruotomieli-leirissä on suoritettu pidemmän oppimäärän mukaan. Viittauksia riittää virtanaan: Led Zeppelinin Dazed And Confused -kokeilua, Tuomari Nurmion Korkein oikeus- ja Luuta ja nahkaa -vaiheita, Bowien 70-luvun pianorockia, Lynyrd Skynyrdin dynaamista balladisointia, Neil Youngin sähkökitararunttausta ja Black Sabbathin riffijytää.
Bändi itse vertaakin asennettaan Tehosekoittimeen – eli rockin historiasta poimitaan parhaita paloja. Englantilainen Kula Shaker taitaisi olla paras kansainvälinen vertailukohta.
Ruotomieln johtajan, laulaja-lauluntekijä-kitaristi Janne Aslak Räsäsen tulkinnassa on vanhimman Alangon tyyppistä revittelyä ja teksteissä aika tavalla verta ja suolenpätkiä. Omaperäisen entreen Suomi-rockiin hän joka tapauksessa tekee.
Pienistä kauneusvirheistään – esimerkiksi rumpalin lievästä takeltelusta – huolimatta “Kruunu” on oiva kiekko. Lisäpisteitä yhtyeelle yksistä parhaista kotimaisista rockbändien internet-sivustoista, joita on tullut selailtua. Lukemista ja katseltavaa riittäisi tunneiksi. Osoite on www.ruotomieli.net
- Suonna Kononen, Karjalainen 1.10.2003
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois
Ruotomieli on yhtye, jota kerrassaan mielissään katselisi livenä. Sen verran räyhäkäs tekemisen ja menemisen meininki kuultaa läpi yhtyeen esikoispitkäsoitolta. Oululaisyhtyeen saundi on sekametelöivä kombinaatio herkkiä, psykedeelisiä fiilistelyjä ja raivokkaita lihaksenreväyttäjäbiisejä.
Levy lähtee liikkeelle herkällä kitarafiilistelyllä Tervetuloa yöhön, joka tuo mieleen Sir Elwoodin Hiljaisten Värien akustiset kappaleet. Kauan ei kuitenkaan jakseta helluilla, vaan mukaan otetaan kahmalokaupalla räkää ja realismia. Perisuomalainen Kansalaiset-tyyppinen meininki sekoittuu nariseviin sähkökitaroihin ja synapimputteluihin.
Äänimaailma on rikas, onhan perussoitinten joukossa lähes kaikkea pesusaavista lehmänkelloon, ja soittajienkin joukko on kirjava. Ainakin osalla heistä on selvästi taito hyppysissään. Luu ja henki -tyyppiset savunhajuiset tunnelmoinnit kumartavat menneille bluestaitureille, ja Yksinäisen aikamatkaajan kosminen blues -kappale on kuin suurenkin stadionbändin massiivinen instrumentaali-loppurutistus.
Levyn raikkautena on siitä läpi kuultava tekemisen tuntu ja soitannan ilo. Levy kuulostaa ajoittain suoraan livekeikan taltioinnilta, minkä vuoksi saunditkin sekoittuvat välillä puuroiseksi. Yllätyksiä levyllä piisaa heti ensimmäisestä kappaleesta asti, jopa liikaakin. Mutta lämpöä vanhan The Doors -fanin sydämeen tuovat useat Ray Manzarek -henkiset tilutukset, ja Led Zeppelinin suuntaan kumarretaan mm. Synti-kappaleessa.
Kuten levyn riemastuttava nimi on kertoo, J. Aslak Räsäsen sanoituksissa on heikkisalomaista realismia sekoitettuna omintakeisiin kielikuviin: Mutta tyttöhyvä muistapa tämä: kun sun cupidos on kännissä, se kusella nuolensa huuhtoo ja silmämuniin tähtää (Ruoste ei nuku koskaan). Toisinaan perirunollisiin loppusointuihin pyrkiminen tuottaa hymyilyttäviä lopputuloksia, kuten Ajat mut juomaan -kappaleessa: Yritin kuinka vaan sä tuplasti laitat vastaan. Ja joku tässä haisee – onko se mä vai sun pasta?
Ajoittain siis paahdetaan kieli poskessa, mutta mitä muuta voisikaan odottaa soittajilta, joiden taiteilijaniminä on Masa Yards (basso), Las Vegas Kusi (kitara) ja Toni Longshot (rummut). Avaruustrippailuista hypätään sujuvasti värisevään lihaan ja maailmanparannuksesta katkeriin ihmissuhteisiin.
Levyn epätasaisuudesta huolimatta se on aivan mainio pala. Mutta kuten jo aiemmin tuli mainittua, parhaiten yhtye toimii varmasti livenä.
Arvosana 4/5
- Mia Ylönen / LetsMakeSomeNoise.com
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois
Ruotomielen poijjaat ovat lukeneet FAQ-osiomme tarkkaan ja siksi iskevät metallimekkaamme rokkiohjuksella. No lempo soikoon, haaste on vastaanotettu! Levyn hämärä nimi ja kannet antavat jo jonkinlaisen kuvan musiikista, ja kun intromaisen “Tervetuloa yöhön” –kipaleen jälkeen ensimmäinen varsinainen biisi “Rauhan mies” hyökyy korvakäytäviin, niin kuva vain vahvistuu. Psykedeliarokkiahan tämä!
Bändin omalla levymerkillä julkaistu täyspitkä vakuuttaa täysinäisellä äänimaailmallaan, missä riehakas, 70-luvun happotuoksuja haisteleva rock’n'roll kohtaa urkujen ujelluksen, tamburiinin, avaruusäänet ja niin päin pois. Progehtavat ja massiiviset biisit kulkevat kyllä hyvin, mutta levyn loppupuolella konseptiin alkaa jo väsyä. Liian paljon samaa liian pitkään. Jotakin kaavoja rikkovaa olisi johonkin kohtaan pitänyt saada.
Matkalle mahtuu kuitenkin ilonaiheitakin: “Synti” svengaa nimensä mukaisesti viettelevällä mutta likaisella sykkeellä ja “Ruoste ei nuku koskaan” ravistelee kuuntelijaa eläimellisellä otteella. Papukaijamerkin Ruotomieli saa J. Aslak Räsäsen kielikuvien verhoon naamioiduista ronskeista sanoituksista, jotka hän tulkitsee herkullisen härskisti. Muukin bändi on vedossa ja instrumentteja hivellään / pahoinpidellään sopivan löysin rantein.
Infokirjeessä bändiä kuvaillaan Tehosekoittimen oululaiseksi ja vittumaisen kyyniseksi serkuksi, ja tässä luonnehdinnassa on vissi totuus. Bändillä on asenne, taidot ja innovaatio kohdallaan. “Jos ei kruunu mahdu päähän…” on kuitenkin levynä hieman liian raskas kokonaisuus, mutta livenä luulisi tämän joukkion räjäyttävän kattoon aukon aina Alpha Centauriin asti. Rok! 7½ pistettä.
- Antti Klemi, 14.01.2004 / Imperiumi.net
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois
What the hell does the title mean? I have no idea… Infact, the biography and everything in and with the CD is in Finnish, including the vocals! The band is basically a five piece but they have some guests as well. This appears to be the bands 4th release. There is a lot of variety on the 11 tracks on this CD. The CD opens with an acoustic guitar number with some primitive percussion that in the last 20 seconds blasts out with a heavy guitar that really catches you off guard. There are some basic rock songs and mixed in are some quite strange and very interesting songs. I hear influences of some older Finnish bands (Sielun Veljet) as well as groups like Mana Mana and throw in a dose of Neil Young. It is quite moody music and some of the tracks are very droning in a way. The singer has a special voice as many Finnish people do. The more I hear the CD, the more I like it. A lot of variety and some great non-commercial rock. Semi- psychedelic. Lots of stuff on their web page including live videos and music. ***
- Scott / Low Cut
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois
Tämä on Oululaisen Ruotomielen ensimmäinen kokopitkä. Nuoret pojat paahtavat rujoa rokkiaan suurella energialla ja innolla. Kannesta saa sen kuvan, että musiikki olisi psykedeelisempää kuin se itse asiassa onkaan. Ihan kivaa ja melko rankkaa musiikkia pojat silti soittavat. Levyä kuullessa tulee mieleen ainakin seuraavat jutut: Mana Mana-Suomi-iskelmä-garage-Neil Young-The Doors-Hassisen Kone/Sielun Veljet-Popeda-The Who. Jonkinlaista retrorockia tämä vissiin on, mutta tosiaan tuollainen Suomalaisen iskelmän melankolia ja melodisuus ovat vahvasti mukana. Akustista kitaraa on käytetty jonkin verran, samoin urkuja, syntsaa ja yhdessä nopeassa rock’n'roll -biisissä (“Köyhän pojan paluu -blues”) myös pianoa ja huuliharppua. Laulajalla on hieno ja vahva ääni joka sopii sekä iskelmämäiseen tunnelmointiin sekä raakaan huutamiseen. Erityismaininta myös paikoitellen oikein hienoista, villeistä kitarasooloista. Minulle parhaiten kolisee (tietenkin!) “Yksinäisen aikamatkaajan kosminen blues”, joka on melko avaruudellinen hieno instrumentaali. Tällaista materiaalia toivoisin yhtyeeltä enemmänkin! Levyn voi tilata yhtyeeltä hintaan 10€ osoitteesta www.ruotomieli.net.
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois: Häijyä omakustannerockia Oulun seudulta. Psykedeelisiä äänenpainoja ja kolmen vuosikymmenen takaista tunnelmia The Whon, Velvet Undergroundin ja progemammuttien hengessä. Toisaalta myös hysteerisiä mutta melodisia rockralleja, inhorealistisia tekstejä ja Oulun rockperinteiden mukaista ilkeää revittelyä.
Ruotomieli on edennyt ensimmäiseen täyspitkään albumiinsa parin pikkulevyn ja neljän vuoden kautta. Tarpeeksi pitkälle Ruotomielen historiaan kurkatessaan törmää 1990-luvun keikkadynamoon Roosterin, jonka jatkumona Ruotomieltä voinee pitää.
Tätä nykyä lähinnä paikallisesta huomiosta nauttiva Ruotomieli on kolkutellut myös kansallisen julkisuuden portteja. Taannoin Ruotomieli tuli valituksi Jyrki Hit Challange-kisan televisioituun finaaliin ja yhtyeen pikkulevyt saivat mukavasti soittoaikaa edesmenneen Radiomafian marginaalirockin erikoisohjelmassa.
Ruotomielen soittajiin on törmännyt myös muissa yhteyeissä ja projekteissa. Soittotaidon ja kokemuksen puolesta tältä joukolta taittuisi suurten yhtiöiden suosioon vievä musiikki: CMX-sukuinen melankolinen rähinä tai metallinen suomenkielinen vellonta.
Mutta ei, Ruotomieli myllää omintakeisia Kiviniemi-sinfonioitaan, sivuilleen vilkuilematta, pystypäin. Biisintekijä Janne Räsänen tarjoilee lauluissaan tötterökaupalla visvaa ja eritteitä, mutta myös rauhanaatetta, alakuloa ja rakkautta.
Moneen suuntaan rönsyilevän Ruotomielen ilmaisussa on outoa intohimoa. Samasta syystä yhtyeen musiikki on melkoisen epäkaupallista. Formaattirock ei istu Janne Räsäsen jääräpäiseen ilmaisuun.
3/5 tassua.
- Markku Sirviö / Kalevan Peto-liite
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois
Ruotomieli tulee Oulusta ja tämä on heidän ensimmäinen pitkäsoittonsa. Kyseessä on omakustanne, jonka soundeista ehkä huomaakin. Tämä ei tarkoita että soundit olisivat jotenkin huonot tai tunkkaiset, ovat ehkä kuitenkin hieman “siloittelemattomat” ja eivät erityisen “tuotetut”. Tämä on kuitenkin pelkästään hyvä asia, sillä tällä tavoin bändin garage-henkinen psykedeliarokki kuulostaa aidolta ja rehelliseltä. Bändi on nelihenkinen kitarat/basso/rummut/laulu -pumppu, mutta näpeissä pysyvät muutkin instrumentit kuten huuliharppu ja tamburiini sekä muut helisyttimet. Kitarat soivat sekä sähköisesti että akustisesti ja mukavasti ujeltaen ja säröä hyödyntäen. Vieraileva pianisti/urkuri pääsee myös hyvin esille ja hipelöi välissä myös mellotronia. Bändin musiikki on ennenkaikkea rokkia, mutta siinä on vahva psykedeelinen vivahde, vaikutteita on haettu varmasti yhtä paljon Led Zeppeliniltä ja MC5:ltä kuin vaikka Kingston Wallilta. Tietynlaista hengenheimolaisuutta Five Fifteenin musiikkiin on havaittavissa, ammentavathan molemmat bändit inspiraatiota osittain samoista lähteistä 60- ja 70-luvuilta. Soittotaitoa löytyy, mutta sillä ei erityisesti elvistellä, vaikka progressiivista polveilua onkin runsaasti. Rajumman rokkauksen vastapainoksi löytyy myös pitkä psykedeelinen jamitus, jolla on myös hieno nimi: “Yksinäisen aikamatkaajan kosminen blues”. Bändin laulajalla on vahva ääni, jossa on aavistuksen verran Kalle Ahola -vivahdetta (no ihan vain muutamassa kohtaa), mutta huomattavasti enemmän särmää. Ääntämyksessä/sanoituksissa on jonkin verran Oulun murretta, joka on vaan hyvä asia 
Levy on luonteva kokonaisuus, josta on vaikea valita suosikkibiisiään. Mainittakoon vielä hienot kannet. 4/5.
- Hezzu / Palasokeri.com
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois
Ruotomieli lähestyy tällä kertaa Rockmusican toimitusta kokopitkän voimin. Bändin edellisiä tuotoksia en ole kovin laajalti kuullut, mutta kuitenkin sen verran, että yleisestä hengestä olen jossain määrin saanut käsityksen. Hupaisasti nimetty kokopitkä Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois jalostaa yhtyeen psykedeliarautakankea varsin mukavasti, joskin mukana on se ainainen Mutta.
Yhtyeen musiikki kulkee jossain raskaamman suomirockin ja 60-70-lukujen psykedeliabändien välimaastossa, tituleeraapa yhtye itse musiikkiaan metalli-iskelmäksikin. Hyväksi havaittu konsepti ja Ruotomieli saakin aiheesta jotain irti, bändi nimittäin rokkaa soitannollisesti kuin hirvi ekstaasiampulli tuhkaluukussaan. Myös sovituspuoli on ympätty mukavan täyteen kaikenkarvaista hilavitkutinta, välillä jo ummetuksen rajoille saakka. Musiikin soittannollinen ja sovituksellinen rönsyilyvyys ja estottomuus näkyy psykedeelisessä kansitaiteessakin ja selvästi huomaa, että kyseessä on bändi jonka ääneen eivät kaupallisuus ja suuren yleisön odotukset ole vielä vaikuttaneet (jos ikinä tulevatkaan vaikuttamaan).
Sitten pääsemmekin bändin heikkoon kohtaan, tai sanotaanko suvantokohtaan, nimittäin J.Aslak Räsäsen lauluun. Miehen laulusta taisi kollegani Linkola omassa Ruotomieli-arviossaan jo nuristakin ja valitettavan samoilla linjoilla olen minäkin. Silmäkulmiani ei kurtista vielä puhekielinen suomenkieli sekoitettuna psykedeliarockiin, eikä reteästi lausuttu oulun murrekaan. Mutta ylivedetty fraseeraus aiheuttaa jo elohiiriä erinäisiin kehonosiini. Kun lähes samaa laulusoundia joutuu kestämään 59 minuuttia, alkaa puutumus iskeä. Aslakin laulu on toki omalla kierolla tavallaan rehellistä ja sielukasta, mutta valitettavasti se vie myös musiikista tietynlaisen herkkyyden elementin tyystin pois.
Ei laulu kuitenkaan aivan sietämätöntä ole, paikoin se ajaa asiansa mainiostikin. Yhdentoista biisin paketin lähes tuntiin yltävä kokonaispituus, jonkinlainen kulmikas rankkuus (johtunee ehkä soundeistakin?) ja Aslakin kireä ja välillä suomalaisen junttirockin pahimpia maneereja kertaava laulutyyli pistävät kuitenkin ainakin tämän kuulijan hieman tukkoon. Meininki soitossa on selvästi hyvä – olen aistivinani, että Ruotomieli toimii livenä kuin eläin – ja onkin vaikea lähteä sanomaan mitä minä tässä tekisin toisin. Oma vankka fanikanta Ruotomielellä jo lieneekin. Hieman ristiriitaisin tuntein annan kompromissikolmosen.
- Ville Luoma-aho / Rockmusica.net
Jos ei kruunu mahdu päähän, vuollaan pala otsaa pois
Ruotomielen musiikki pursuaa niitä aineksia, jotka tekevät rockista mielenkiintoista ja parhaimmillaan vielä steriilillä 2000-luvullakin kapinallista musiikkia: kompromissittomuutta, röyhkeää itsetietoisuutta, kokeilunhalua, kiihkoa. Valitettavasti nuo ainekset ovat tällä bändin debyyttipitkäsoitolla aika holtittomassa epätasapainossa. Pokkaan ilman muuta bändin kiistattomille soittotaidoille ja progesta rokuilun kautta akustiseen tunnelmointiin ulottuvan tyylikirjon laajuudelle, mutta samalla vierastan toteutustavan kaoottisuutta. On turhauttavaa kuunnella levyä, josta ei meinaa saada otetta oikein millään, tunnelmien poukkoillessa kuin popcornit kiehuvassa rasvassa.
Bändi lienee myöskin pyrkinyt hakemaan ilmaisuunsa tylyn toteavaa ja räkäistä sanomaa, katuojien kautta ryöminyttä filosofiaa, muttei siihenkään pääse pelkästään parilla alatyylin ilmaisulla ja kyynisesti sävytetyllä, vapaamuotoisella laulutyylillä. Miltei kymmenminuuttinen instrumentaali Yksinäisen avaruusmatkailijan kosminen blues kyllä jytää ja pulputtaa vastustamattomalla voimalla. Sanana etymologisesti osuva ja mielikuvia herättävä Ruotomieli viittannee bändin asenteeseen ja sen karuun realismiin. Ainakaan Ruotomielen musiikin kanssa sanalla ei ole mitään tekemistä, sillä bändin ongelma ei tosiaankaan ole ruodoksi kaluttu mielikuvitus vaan pikemminkin sen ylivilkkaus ja kohdentamaton ryöppy. Ja onko se pelkästään ongelma? Ei. Ruotomieli on tiensä valinnut ja uskon, että se pystyy tällaisenakin koskettamaan monia ihmisiä, vallankin jamipohjaisen suomirokuilun ystäviä. .
- Miika Jalonen / Desibeli.net
