Ruotomieli – Koiruohobluesband

Oulun proge-folk-boogie-dada räjäyttää pään ja hampaista toisella pitkäsoitollaan.

Jumalauta! Juma lauta? Jumala auta? Umala auata! Mitä helvettiä siellä Oulussa laitetaan vesijohtoveteen. Ei tätä voi käsittää.
Jos YUP ja Absoluuttinen nollapiste ovat mielestäsi hyvä asia, niin pistä ne nitojalla kasaan hikisin kämmenin, heitä kehiin vielä ylikierroksilla käyvä Keith Moon sähkövatkain perseessään, Skynyrdin pyhä kitarapartio ja Ashetonin veljekset piripäissään, Martikaisen muistikirja sensuroituine piirroksineen, handclapseja ja saksofonisooloja, Dylanin huumorintaju ja Springsteenin hikinen nyrkki ilmassa kertosäkeen kohdalla, ja saat tulokseksi levyn nimeltään Koiruohobluesband.
Ei sitä luettuna voi tosiaan uskoa, se on pakko kuulla. Tämä levy on täysin käsittämätön.
Ensi jyräyksen jälkeen alkaa olla ilmeistä, että Suomen rocktaivaalle on noussut uusi komeetta. Näiden nuorten miesten mielikuvituksella – ja taidolla toteuttaa mielikuvituksen sairammatkin huurut – ei ole mitään rajaa. Yhtäältä progea ja alt. kantria, Who’ta ja Neil Youngia, Kolmatta naista ja Dave Lindholmia tasaväkisesti lainailevassa, mutta silti aina bluesiin pohjaavassa keitoksessa kenties hämmästyttävin asia on se miten jumalattoman hyvin se toimii. Nokkela ja referenssejä pursuava musiikillinen ilmaisu on jo sensaatiomaista itsessään, mutta häkellyttävän omaperäiset sanoitukset nostavat suorituksen jo aivan omiin sfääreihin.
Tällä levyllä pääsee avaruuteen. Vuoden kotimainen levy.
5/5 pistettä

-Jean Ramsay / Rumba 19/04

Ruotomieli – Koiruohobluesband

Oululainen Ruotomieli on ehtinyt työntämään lusikkansa jo monenlaiseen soppaan lähes kuusivuotisen uransa aikana. Liveakteistaan ja julkaisuistaan kiitosta saanut porukka on kuulemma jonkunlaisen kulttibändin asemassa eikä se tämän levyn perusteella ole mikään ihme. Kyseessä on nimittäin sen verran kova ryhmä, että ihmettelen, kun yhtyeestä ei ole sen enempää musiikkilehtien sivuilla kirjoiteltu.

Vaikutteista ei ainakaan ole hetkeäkään epäselvyyttä: Led Zeppelinit, The Whot ja King Crimsonit ovat musiikissa vahvasti läsnä. Erityisen selkeästi tämä kuuluu rumpali Nopsa-Toni Tombstonen soitossa. Hän takoo soittimiaan sellaisella vimmalla, että Keith Moon olisi oppipojastaan varmasti ylpeä. Bändin soundi muistuttaa retroudessaan The Flaming Sideburnsia, tosin suomeksi laulettuna ja erilaisella asenteella esitettynä.

Ja kylläpä yhtyeen soitto svengaakin. Ahkera keikkailu on näemmä tehnyt tehtävänsä. Soittimet pelaavat yhteen tarkasti ja menon villeydestä huolimatta musiikista muodostuu selkeä paketti. Parasta levyllä ovat kuitenkin monimuotoiset, toimivat ja selvästi rakkaudella rakennetut kappaleet. Niihin on saatu ujutettua ihailtavan paljon mielikuvituksellisia kikkoja ja odottamattomuuksia. Esimerkiksi kappaleen Jäinen Päivä Helvetin Revisited tyhjästä ilmestyvä, tummanpuhuva väliosa on sekä yllättävä että helkkarin komea.

Vaikeammin nieltävän Ruotomielestä tekee laulaja J. Aslak. Hänen vuorotellen honottava ja kärisevä äänensä on kuulijasta riippuen joko omaperäinen ja rujoudessaan mielenkiintoinen tai ihan vain ärsyttävä. Itse en laulutyylille täydellä sydämellä lämmennyt, vaikka myönnänkin, että se tuo musiikille omanlaistaan ilmettä.

Lisäksi moitittavaa löytyy sanoituksista, jotka ovat pahimmillaan väkisin riimiteltyä ja kieleltään kömpelöä tekstiä. Niissäkin tosin on hetkensä: Näänkö valon jos mä polvistun? / Näänkö valon jos kasvan, aikuistun? / Näänkö valon jos tavoistani mä luovun? / Ei, en usko niin on osuvasti muotoiltu. Huomautan vielä kuitenkin, että jos tällaisessa musiikissa joutuu tavaamaan suomenkielisiä sanoituksia kansilehtisestä saadakseen niistä kunnolla tolkkua, niin jossain on vikaa.

Loppujen lopuksi Koiruohobluesband on omintakeinen kokonaisuus, joka luultavasti jakaa mielipiteitä. Minuun yhtye teki vaikutuksen. Sellaisella taidolla ja pelisilmällä bändi musiikkiaan veivaa, että en ihmettelisi ollenkaan, jos Ruotomieli nousisi uutukaisensa myötä musiikkimaailmassa pykälän verran raskaampaan sarjaan.

-S.Schildt, Noise.fi, 04.11.2004

Ruotomieli – Koiruohobluesband

Elämme tällä hetkellä maailmassa, jossa ajatukset ja tyylit ovat pirstaloituneet niin moneen osaan, ettei asioista voi vetää yhtä selviä päätelmiä kuin 70-luvun taistolaisaikoihin. Nykyään kadut eivät täyty pelkästään hipeistä tai rasvaleteistä, vaan nakkikojujen edustoilla heiluu kaikenlaisia kulkijoita lökäpöksyistä pillifarkkupunkkareihin. Politiikka on menettänyt kiinnostavuutensa. Äänestitpä puolueiden sateenkaaresta mitä tahansa, opintotuki ei nouse ja hyvinvointivaltiota työnnetään suohon. Silti kaikesta aatteiden pirstoutuneisuudesta huolimatta ihminen on aina osannut katsella maailmaa mustavalkoisten lasien lävitse. Ruotomielen uusi albumi Koiruohobluesband onkin rakenteellisesti loistava ajankuva; se on hieman pirstaleinen, mutta siinä on selkeät kaksi omaa puoltansa.

Raivokkaasta keikkameiningistään tunnettu Ruotomieli on svengaava rockbändi, joka voisi hyvin täyttää Tehosekoittimen paikan suomalaisten festivaalien isoilla lavoilla ja ehkä jopa levykauppojen spottivaloissa. Sen musiikki on mukaansatempaavaa ja sekaan on piilotettu sen verran paljon koukkuja, että mielenkiinto säilyy. Yhtyeen soundi on selkeän persoonallinen, mikä osittain johtuu siitä, että sen soitossa poukkoillaan edestakaisin maalailevan progen ja räväkän rockin väliä. Albumilta on löydettävissä vaikutteita niin useasta orkesterista, että niitä on turha lähteä edes listaamaan. Jos kuitenkin haluaa mainita muutaman nimen, joille Ruotomieli on velkaa, ovat Neil Young ja King Crimson ensimmäisenä perimässä rahojaan. Tässä vertauskohtien laajassa kirjossa piilee albumin suurin ongelma; biisit vaihtelevat toisistaan niin paljon, että kokonaisuus on hieman rauhaton.

Koiruohobluesband alkaa hieman rasittavan introbiisin jälkeen herkullisesti voimakkaalla progerockrevityksellä Näänkö valon?. Tämän jälkeen progressiivinen ote häviää ja tilalle hiipii paljon suoraviivaisempi rock. Nämä suoremmat kappaleet ovat sovituksiltaan liian perinteisiä, joten kiinnostus niitä kohtaan häviää melko pian. Seuraavaksi yhtye keventääkin hieman otettaan ja levyn varsinainen Young-osuus alkaa biiseillä Elämä kuin torakka ja Yksi hyvä kuppi kahvia. Etenkin jälkimmäisen kuppilaromantiikkaan on helppo lähteä mukaan rallattelemaan. Kahdeksas raita Kerran tunsin tytön lyö kuitenkin sellaisella nuijalla päähän, että hetkeen ei siitä iskusta toivu. Kappaleen saksofonipainotteinen alkuriffi muistuttaa niin selvästi King Crimsonin 21st Century Schizoid Mania, että asiasta voisi miltei mainita levynkansissa. Variaatio ei kuitenkaan tunnu varastamiselta, sillä sen verran tuoreella tavalla yhtye revittää progeaan. Loppulevy onkin tauotonta harmoniaa. Jäinen päivä helvetin revisited ja Marrasenkeli pitävät sisällään sellaisia Led Zeppelin -henkisiä instrumentaalisia jamitteluosuuksia, että korvakäytävät säteilevät kylmiä väreitä joka jänteeseen ja jäseneen.

Ruotomieli antaa itsestään kuvan suoraselkäisenä rockyhtyeenä, jolla on vielä paljon annettavaa Suomen musiikkielämälle. Koiruohobluesband olisi parempi albumi pienellä tiivistämisellä ja selkeän päämäärän valitsemisella. Emme nimittäin kaipaa lisää sirpaleita, vaan eheitä kokonaisuuksia.
3/5 pistettä

-Henri Turunen, Rockmusica.net, 7.10.2004

Ruotomieli – Koiruohobluesband

Ruotomieli on tehnyt ilmeikkään rocklevyn, jolla jyrisee jämerä Neil Young-vonguttelu, rennolla kädellä soitettu uusproge ja konventionaalinen suomenkielinen rock. J. Aslak Räsäsen intensiivisessä laulussa on julistuksen makua ja välillä Koiruohobluesband uppoaa spontaaninoloisen hippiretroilun pyörteisiin. Hyvin kiihkeää, hieman sekavaa mutta mielenkiintoista.
3/5

-Marko Sirviö / Kaleva, Peto-liite 1.10.2004

Ruotomieli – Koiruohobluesband

Ruoto kurkkuun
Oululaisen Ruotomielen kakkosalbumin parissa suu leviää hyväntahtoiseen virneeseen. Nuorukaiset ovat kuunnelleet niin tarkkaan Neil Youngin kantrirokit, Isokynä Lindholmin venyttelyt, Hawkwindin saksofonivetoiset vyörytykset ja muut 70-luvun rautaiset jutut – ja ulkokohtaisen apinoinnin sijaan pystyvät suodattamaan vaikutteista vielä omanoloisen sopan. Tänä kierrätysrockin aikana se on saavutus jos mikä.
Koiruohobluesbandin kappaleista iskivät ensikuuntelulla herkulliset Young-pastissit Elämä kuin torakka ja Yksi hyvä kuppi kahvia ja loppupäähän sijoitettu 10-minuuttinen Marrasenkeli. Raidoilta kuulee yhtyeen mieltymyksen jammailuun, maalailuun ja spontaaniin lennossa sovittamiseen, jotka ainakin minun kirjoissani ovat positiivisia asioita. Tarpeen vaatiessa yhtye osaa olla varsin kompakti ja punk, kuten vaikkapa menopalalla Varsilta ojien Oulun.
Ruotomieli kustantaa levynsä itse, ja tiukan linjan budjetin voi albumilta aistia. Yhtye tuskin menettäisi voimaansa, jos se pääsisi isommalle yhtiölle ja saisi mukaansa studioon vaikka Mats Huldenin, joka on sanonut tuottavansa mieluiten tällaisten ”metafyysisten kitararockbändien” levyjä. Ulkopuolinen korvapari voisi karsia musiikista liiallisimmat rönsyt ja panna Ruotomielen keskittymään olennaiseen.

-Suonna Kononen / Karjalainen 4.9.2004

Ruotomieli – Koiruohobluesband

Jotkut bändit eivät oikein osaa päättää, mitä ne loppujen lopuksi ovat ja oululainen, toisen pitkäsoittonsa tehnyt Ruotomieli on hyvä esimerkki siitä. Kansiteksteissä ja muussa meiningissä annetaan kuva pohjoisen mystiikkaan nojaavasta bändistä tyyliin CMX. Sanoituspuoli on kuitenkin niin suoraviivaista meininkiä, että mistään kikkailusta ei todellakaan ole kyse, lähinnä vaan räksytetään äijämäisesti naisista ja viinasta. Tällaisissa aiheissa J. Aslakin karhea suomirokkilaulelu toimii kohtuullisesti, mutta se sopii hyvin huonosti yhteen musan kanssa, joka on lähinnä 70-lukulaista rockveivausta.

Ruotomielen biiseissä on parhaimmillaan ideaa ja kunnon tuottajan kanssa bändi voisi saada aikaan ihan hyvänkin levyn. Näenkö valon? on esimerkiksi sinänsä mainio biisi ja monissa muissakin kappaleissa on paljon tarttuvia elementtejä, mutta jestas, kun kundit eivät osaa lopettaa biisejä ajoissa. Kappaleet venytellään aina viiteen, seitsemään tai jopa yhteentoista minuuttiin. Kaiken lisäksi jokainen biisi tupataan lopettelemaan sellaisiin fiilistelyihin, että kuuntelijalle tulee lähinnä vaivaantunut olo. Esimerkiksi kuuden minuutin kitara/hammondi/saksofoni-kikkailu keskellä Marrasenkeli-biisiä on turhaakin turhempi. Jos nyt välttämättä halutaan luoda spektaakkelimeininkiä ja fiilistellä, niin soisi bändin jättävän ne keikkatilanteisiin.

Jos Ruotomieli jättäisi turhan kikkailun pois, sillä olisi periaatteessa ainesta ihan toimivaksi suomirock-bändiksi. Esimerkiksi Yksi kuppi hyvää kahvia on kohtuullinen yritys tehdä uudelleen Kolmannen Naisen Tästä asti aikaa –klassikko. J. Aslak äänineen kuulostaakin välillä Pelle Miljoonalta laulaessaan syrjäytyneistä, välillä Heikki Salolta, ja valitettavasti myös uhoavalta Pate Mustajärveltä. Sanoituspuoli on vähän mitä on, mutta suorapuheisuudessaan vedonnee ”kansan syviin riveihin”. Kaiken kaikkiaan Koiruohobluesband on aika tuskallista kuunneltavaa. Elementtien kuten proge, suomirock, Pate Mustajärvi, The Who ja gospel sotkeminen samalle levylle ei vain ole hyvä idea.

1½ / 5 pistettä

-Kari Koivistoinen / Desibeli.net, 04.10.2004